Emilyn synnytyskertomus

20.1. TiistaiPäivän mittaan huomasin, että supistuksia alkoi olla suunnilleen 10 minuutin välein. Ne eivät olleet vielä kivuliaita, mutta selvästi huomasi milloin alkoi ja milloin loppui. Illalla alkoi valahtaa vereslimaista vuotoa aina välillä. Olin ihan innoissani: kohta tapahtuu!

21.1. Keskiviikko
Aamulla olin vähän pettynyt, ettei yöllä mitään edistystä ollut tapahtunut. Toisaalta, tiesin, että unta myös todella tarvitsin. Siinä mielessä hyvä, että sitä sain.

Vietimme päivän ystävien kanssa, esikoinen sai riehua rauhassa ja väsyttää itsensä ja minä sain viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa ja rentoutua. Supistukset alkoivat pikkuhiljaa napakoitua. Ne pysyivät edelleen noin 10 minuutin välein, välillä oli puolen tunnin taukoja, mutta pääsääntöisesti melko säännöllisesti tulivat.
Illallisen tienoilla alkoi tuntua erilaiselta. Aavistin, että seuraavana päivänä tapahtuu. Halusin käpertyä itseeni, olla yksin ja kaikki ärsytti. Tuli olo, että kannattaa mennä nukkumaan jo kello 20, joten niin tein.

22.1. Torstai
Hyvä niin! Yöunien aikana supistukset yhtäkkiä voimistuivat, enkä pystynytkään nukkumaan niiden läpi. Supistusten välit olivat täysin kivuttomia ja pysyivät täysin kivuttomina koko synnytyksen läpi. Nousin muutaman kerran käymään vessassa, sitten nousin lopullisesti ylös puoli kolmelta.

Kävin syömässä vähän aamiaista ja kirjoittelin pienen synnytystoivekirjeen, jossa kerroin lyhyesti edellisestä synnytyksestä - mikä meni hyvin ja mitä tahdon tehdä eri lailla tällä kertaa. Kellotin supistuksia, niitä tuli keskimäärin 5 minuutin välein. Pysyin pystyssä, pyöritin lantiota ja yritin pysyä rentona.

Neljän aikoihin päätin kokeilla tens laitetta. Olipas se muuten ihana! Sen kanssa menikin tovi minimaalisilla tehoilla kunnes supistukset alkoi tuntua taas vähän kovemmilta. Lisäsin tehoa ja hengittelin syvään, pidin silmiä kiinni. Odotin.

Seitsemältä muu perhe alkoi nousta, kerroin miehelle että on aika lähteä synnärille. Soitin Jorviin ja sain luvan tulla. Lähdimme vanhempieni kyydissä tositoimiin. Kahdenkymmenen minuutin matkan aikana tuli neljä supistusta, uskoin synnytyksen olevan ihan hyvin käynnissä. Luottavainen olo, jännitti, hymyilytti. Kohta!
Mentiin tutkimussaliin n klo 9:30, käyrälle. Hengittelin supistuksia nojaten kohotettuun sänkyyn ja pyöritin lantiota. Painelin boost nappia aina supistaessa. Kätilö palasi jonkin ajan päästä katselemaan miten menee. Hän ehdotti luettuaan esittelykirjeeni että vaihdetaan hoitavaa kätilöä, koska heillä sattuu olemaan vapaana vesisynnytyksiin erikoistunut kätilö ja näytin kuulemma niin poikkeuksellisen rauhalliselta että se varmasti onnistuisi.

Uusi kätilö saapui, opiskelija mukanaan. Juteltiin hetki, meidän ajatusmaailmat kohtasi täysin ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Tehtiin toiveestani sisätutkimus, koska tahdoin tietää täsmääkö oma mielikuvani totuutta. Tulos oli 5-6 cm ja pullottava kalvorakkula! Käynnissä siis hyvin! Kätilö arvioi että 4 tunnin sisällä syntyisi. Lähdettiin kohti synnytystä.

Strepto oli positiivinen, joten laitettiin tippa. Lääkäriltä vielä tarkistettiin, että vesisynnytys on sallittu siitä huolimatta, koska vointini oli erinomainen ja kaikki ok. Salissa päädyttiin siihen, että laitetaan vesi valumaan ammeeseen ja odotellaan tovi, että supistukset vielä hiukan voimistuu. Koska synnytys oli jo niin hyvin käynnissä, otettiin kanyyli heti pois kun tippa loppui, jotta sain mahdollisimman puuttumattoman kokemuksen.
Kätilöopiskelija oli ihana tuki myös, neuvoi mahtavan asennon ottaa vastaan supistuksia (nojaten jumppapalloon joka on sängyn päällä), neuvoi miehelleni "oksitosiinihieronnan" - käytännössä hellästi sivelee selkää, jaksaa hyvin vaikka monta tuntia. Kätilöopiskelija, joka paljastui myös doulaksi, paineli vähän akupisteita ja antoi päähierontaa. Ainoat äänet olivat syvä hengitys, kellon tikitys, supistusten alkaessa hennot pyyntöni boost nappia painamisesta. Opiskelija sanoi että minusta tuskin huomaa, kun supistaa. Osasin hienosti antautua supistuksen vietäväksi enkä taistellut vastaan. Oksitosiini virtasi, minua hymyilytti, tahdoin vaan pusutella miestäni ja oli raukea olo. Pidin silmiä kiinni.

Jossain vaiheessa supistukset napakoituivat selvästi. Pyysin päästä ammeeseen. Kello taisi olla jotain 11 kieppeillä. Otettiin tens pois, laitettiin sydänäänianturi ja pääsin veteen. Tuntui hyvältä. Nojasin altaan reunaan syvässä polvi-istunnassa ja tukeuduin mieheeni. Alkoi tuntua enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä puoliltapäivin vedet meni! Kirkasta oli, sain jäädä altaaseen.

Muutaman supistuksen jälkeen voimistui ihan huomattavasti. Sattui. En ollut vielä valmis ponnistamaan joten ääntelin kivut pois. Vaivuin syvemmälle synnytyskuplaan. En kuullut enkä huomioinut kehoni ulkopuolella tapahtuvia asioita. Lopulta rohkeus voitti ja aloin ponnistaa omaan tahtiini, tuntemuksiani seuraten. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin mihin päin työntää. Supistusten välissä lepäsin, rentouduin, vaivuin unenkaltaiseen tilaan. Odotin. Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua väärältä. Pyysin apua toisen asennon etsimiseen, kokeiltiin josko yksi polvi ylhäällä toisi paremman tuntuman. Se auttoi, muttei tarpeeksi. Vauvan pää liukui supistusten jälkeen aina takaisin. En saanut riittävästi tehoa ponnistukseen, edelleen sattui. Jalkani olivat huonosti. Vaihdoin asentoa ja nojasin ammeen takaseinään. Pidin reisistäni kiinni ja vihdoinkin sain ponnistettua tehokkaasti, silloin ei enää sattunut ollenkaan.

Muutaman ponnistuksen jälkeen tunsin kuinka pää alkoi liikkua. Siitä muutama ja pää jäi kanavaan, tunsin hiukset. Vauva vaihtoi asentoa sisälläni. Muutamaa supistusta myöhemmin oli pään vuoro syntyä kokonaan. Hengittelin pään ulos varovasti ponnistamatta ja kas! Siellä oltiinkin naama ylöspäin! Katseltiin kaikki ihmeissämme toisiamme, vauva pyöritteli päätään ja räpsytteli silmiään. Siinä hetkessä oli sanoinkuvaamatonta taikaa, sain katsoa lastani silmiin hänen nähdessään ensimmäistä kertaa kohdun ulkopuolelle. Nauroin. Seuraavalla supistuksella syntyi hartiat. Vielä ei saanut koskea vauvaan, vaikka kovasti tahdoin. Sitten seuraavalla supistuksella peppu ulos ja vauva alkoi uida kohti pintaa. Otin hänet itse vastaan ja nostin syliini.

Käveltiin saliin odottamaan jälkeisiä. Iski aivan hurja tärinä ja kylmyys, kun adrenaliini poistui. Sain lämpöpeiton ja alkoi helpottaa. Tärinä kesti pitkään. Vasta kun apukätilö alkoi syöttää tietoja koneelle tuli mieleen tarkistaa kumpi tuli. Tyttö. Syntymäajaksi merkittiin 13:05. Kysyin kauanko ponnistus kesti, kuulemma 45 minuuttia. Itsestäni se ei tuntunut yhtään niin pitkältä. Isä sai leikata melko lyhyen napanuoran kun se lakkasi sykkimästä ja Emily pääsi rinnalle, heti osasi imeä. Istukan ponnistin seuraavalla supistuksella ja se oli myös ihan kunnossa.

Siinä sitten jäätiin tutustumaan vauvaan joksikin aikaa saliin ennen kuin lähdettiin osastolle. Kaikki synnytykseen osallistuneet (ja meidän yleisö, joiden läsnäolon huomasin vasta vauvan synnyttyä) olivat vaikuttuneita tästä hienosta kokemuksesta ja sain monta kertaa kuulla miten kaunis ja voimaannuttava synnytys oli ollut, kun ponnistin lapseni maailmaan vaistojeni varassa. Olen samaa mieltä, se oli sanoinkuvaamaton ja kaunis tapahtuma, jonka päällimmäiseksi tunteeksi jäi rakkaus.

Liinun, vedenneitoni, syntymä

VEDENNEITONI

VAUHDIKAS SUUNNITELTU KOTISYNNYTYS



28.1.2012 Lauantai, rv 40+2


AAMUPÄIVÄ

Nousimme myöhään Emilian (16v.) ja Jessen (3v.) kanssa kauniin kirkkaaseen pakkaspäivään. Huomasin, että pikkuhuosunsuojaan oli tullut rusehtavaa vuotoa. Tuo niukka, verinen vuoto jatkui, joten päätin varmuuden vuoksi kysyä kätilöltäni, pitäisikö käydä äitipolilla. Sovittiin siinä puhelimessa, että ei, vaan synnyttäisin tänään, mihin jatkoin vielä leikilläni, että juu, klo 17–19 J



Vietimme siinä kotona rauhallista aamua. Kohdunsuulla vallitsi koko ajan outo tunne, sellainen lievä, viiltävä kipu, tuntemuksena jotenkin vastakohta voidellulle ja pehmeälle, sellaista kolkkoa ja kalseaa jomotusta. Soittelin myös doulalleni, ja kuulin ilokseni, että hän olisi mantereella Suomenlinnan kodistaan klo 14:n jälkeen, eli hänkin pääsisi nyt nopeammin meille kuin normaalisti. Olisi siis todella hyvä päivä synnyttää. Lisäksi klo 12 Jessen isä tuli hakemaan poikaa mukaansa mummin luo Vantaalle, kuten oli muuten vaan sovittu, eli nyt olisi lastenhoitokin kunnossa.



KAUNEUDENHOITOA JA ULKOILUA

Ruokailujen ja perussiivoilujen jälkeen noin klo 13 ryhdyin vaalentamaan tukkaa, koska tiesin, että vastasyntyneen vauvan kanssa pelkkä oman tukan pesukin olisi sitten taas luksusta. Siinä värjäyksen lomassa tuli kuitenkin sellainen tunne, että jos haluaisin tosiaan saada synnytyksen oikeasti käyntiin ja vauhtiin ennen kätilöni yövuoroa, joka alkaisi klo 20 Jorvissa, minun olisi ehdottomasti ehdittävä kävelylle. Niinpä päätin hyväksyä sen, että tukka jäisi ehkä hassun kirjavaksi, ja kiirehdin huuhtelemaan hiuksia ja aloin kuivata niitä kovalla tohinalla. Yritin olla myös perusteellinen pitkän tukkani kanssa, etten vain vilustuisi tuolla reilun 10 asteen pakkasessa.



klo 15:40–16:20 kävimme kävelyllä läheisessä ruusutarhassa Emilian kanssa. Oli todella kaunista, ja sää oli kaikin puolin miellyttävä. Muistelin siinä ääneen, että toista lastani Annikaa lähdin myös synnyttämään samanlaisessa säässä 23 vuotta sitten. Uskomatonta, miten aika kuluu. Siinä kävelyretkellämme tuli kuin tulikin kolme mukavaa supistusta, joiden aikana teki mieli pysähtyä ja kumartua vähän eteenpäin lumipolulla. Kotiin päästyämme pelkäsin supistelun loppuvan, mutta ei, pari vahvanoloista supistusta tuli taas, vaikka vieläkään ei tuntunut kunnolla selässä, ja väliä oli noin vartin verran.



SYNNYTYS KÄYNNISTYY

klo 16:50 tuli vihdoin ensimmäinen oikein selkeästi voimakas supistus, synnytyssupistus, joka tuntui selässäkin, ja jonka aikana oli pakko hakea tukea hyllystä. Pähkäilimme Emilian kanssa, pitäisikö nyt heti kutsua doula ja kätilö, mutta päätimme odottaa vielä vähän, kolme tällaista supistusta. Seuraavat tulivat vartin välein, eli toinen klo 17:05 ja kolmas klo 17:20. Sitten soitin doulan ja kätilön matkaan. Oli tullut jo pimeää, mutta en huomannut enää mitään ympärillä. Allas odotti onneksi valmiiksi puhallettuna kylpyhuoneessa. Se piti vain laskea alas, ja suojamuovi piti asetella tiiviisti. Onneksi tämä sujui melko vaivatta. Aloin laskea altaaseen vettä, vaihdoin vaatteet aamutakkiin ja tossuihin, ja muutin kylpyhuoneen normaalin valaistuksen violetilla pöytälampulla rauhoittavan hämäräksi. Pyysin Emiliaa sytyttämään olohuoneen puolella olevat rakkaiden ystävien tuomat kynttilät, jotka olin jättänyt esille Blessingway-illan jälkeen. Tosin en huomannut Emilian liikkeitä, enkä ylipäätään muistanut ollenkaan myöhemmin, oliko kynttilöitä sytytelty J. Itse asettelin seuraavaksi saataville valikoituja pyyhkeitä ja kaikkea synnytyksessä mahdollisesti tarvittavaa – hanskoja, kroonikkovaippoja yms. mikä oli ollut odottelemassa pinossa jo pari viikkoa.

Klo 17:39 oli doulalta tullut tekstiviesti, että hän oli nyt taksissa, tosin vasta toisella puolella Helsinkiä. En kuitenkaan huomannut tätä, kun kaikki huomioni meni nyt siihen, että yritin suoriutua kaikesta mahdollisesta ripeästi, mutta varovasti, kun jokainen isompi liike tuntui aiheuttavan supistuksen. Toisaalta huomio oli myös siinä, että kakatti kamalasti, ja tajusin kauhukseni, että löysänä se voisi sotkea synnytysaltaan veden. Soitinkin aiheesta kätilölleni autoon. Hän kuitenkin rauhoitteli, että vauvan pää on jo todennäköisesti niin, että se sulkee peräsuolen. Seilasin kuin rauhaton kissa wc-pöntön ja olohuoneen väliä. Allasta täyttävän suihkun letkukin esti vielä hankalasti vapaan kulun pöntölle L. Vaikka olo oli tukala, niin naureskelimme tyttäreni kanssa, millaisen kuvan hän saa synnytyksestä – äiti vain höpöttää koko ajan vessahädästä.



VETEEN

Noin 17:45 (25 minuuttia sen jälkeen, kun olin soittanut kätilölle ja doulalle) oli pakko astua veteen, kun tuntui, että jotakin tulee nyt väkisin ja saman tien. Onneksi se ei ollut ulostetta, vaan seuraavana tulossa olisi vauvan pää. Ensireaktio vedestä oli iiihana: lempeää, lämmintä ja pehmeää painetta, vihoinkin jokin miellyttävä tunne lantion seudulla tuon kolhon kohdunsuun vihloskelun jälkeen. Vesi rauhoittikin hetkeksi. Tässä vaiheessa Emilia otti valokuvan pyynnöstäni, koska edellisissäkin synnytyksissä oli otettu vielä yksi hymykuva supistusten lomassa viime metreillä. Mutta nytpä en saanutkaan loihdittua enää hymyä kasvoilleni. Vauva tuntui olevan tulossa kovaa vauhtia, mutta doula ja kätilö puuttuivat yhä, enkä muutenkaan kokenut olevani valmis. Tunsin itseni edelleen siksi hätääntyneeksi kissaemoksi, joka mouruaa tukalassa tilanteessa. Nyt supistukset tulivat jo valtavina päälleni, ja jouduin huutamaan ponnistustarvetta pois. Käskin Emilian rappuun alaovelle valmiustilaan, että doula ja kätilö pääsisivät suoraan sisään, ja toisaalta halusin varjella Emiliaa näkemästä kivuliaisuuttani. Vettä oli jo tarpeeksi, joten hana piti sulkea. Hirvitti, kun jouduin nousemaan altaasta ja tiesin sen laukaisevan uuden supistuksen. Myös kylpyhuoneen ovi teki mieli sulkea, vaikka olin vasta pyytänyt Emiliaa jättämään sen auki, että näkisin heti, kun joku tulee avuksi. Nyt ovi oli siis ammollaan, ja näkyisin alastomana rappukäytävään asti, kun joku avaisi oven. Kylppärinovikin piti siis nousta laittamaan pienemmälle, apua. Huusin supistuksia pois sellaisella voimalla, että naapurusto varmaan raikui. En halunnut synnyttää yksin, vaikka joskus olin luullut, että saattaisin halutakin. Synnytyshuoneeni oli kyllä mieleiseni valaistusta ja kauniita pyyhkeitä myöten, ja allas oli taivaallisen ihana, mutta tässä siirtymävaiheessa olo muuttui yllättäen pelokkaaksi.



SYNNYTYS

17:55 tuli doulani luojan kiitos. Hänkin tosin vaihtoi siinä ensin juhlavaatteensa rennompaan, mutta se kävi onneksi vauhdikkaasti. Olin itse asiassa ollut vedessä vasta 10 minuuttia, mutta kylläpä oli ollut pitkä 10-minuuttinen. Doulan saavuttua tunsin jo, että nyt uskaltaisin ehkä synnyttää. Hetkeä myöhemmin (noin 18:02) tuli sitten myös kätilöni sisään jotain rauhoittavaa puhuen, joten vihdoinkin kaikki oli hyvin, ja tunsin olevani täysin turvassa. Kipu oli kuitenkin niin hurjaa, että en päässyt enää mihinkään kauniiseen synnytysregressiotilaan, vaan lauoin ronskisti naisille mielipiteitäni synnyttämisen raadollisuudesta – tosin vähän vitsaillen niin, että saimme kuitenkin nauraa siinä yhdessä. Samalla kauhistuttavan vahvan supistuksen myötä tulivat lapsivedet altaaseen, mutta vielä en kerta kaikkiaan suostunut päästämään lasta, vaan istuin polvillani jalkojen päällä tiukassa pidättelyasennossa. Mutta jo aivan hetken päästä tuli seuraava hurja supistus, jonka alkaessa tiesin, että nyt on pakko synnyttää. Vauvan sydänääniä ei ollut ehditty kuunnella, vaikka vesidoppler odotti viereisessä huoneessa, eikä kohdunsuun tilanteesta, senteistä, ollut faktatietoa, kun ei ollut tehty sisätutkimuksia, mutta oli selvää, että valmista olisi. Menin supistuksen alkaessa ensin konttausasentoon tai ehkä tarkemmin pikajuoksijan lähtöasentoon, kun kätilö lupaili, että saan siitäkin itse vauvan syliini. Huomasin huutoni estävän kunnon ponnistamisen, joten kesken tämän yhden ja saman supistuksen pysäytin huudon sanoakseni kyseisen huomioni ääneen naisille, keräsin keuhkoihin taas ilmaa, nousin peruuttaen kyykkyasentoon ja synnytin vauvan … Tuntui, että olen halkeamassa, mutta jatkoin urhoollisesti … Pään myötä tuli samalla heti vartalo. Käteni koskettivat ensimmäisenä vauvan kylkiä, joten hänet olikin sitten tavattoman helppo nostaa syliin, ja ah, mikä euforia … Ei tietoakaan minuutin takaisesta olotilasta. Kello oli 18:09 ja olin synnyttänyt maailman ihanimman tyttövauvan jälleen kerran.



KOLMAS VAIHE JA PUNNITUKSIA

Nostaessani vauvan päätä veden pinnalle kätilö huomautti odottamaan, kun napanuora oli kerran kaulan ympäri. Kätilö vapautti sen, ja niin oli ihana vedenneitoni rinnallani. Vauva yskähteli rauhallisesti, ja olimme hetken sylikkäin veden lämmössä. Tunne oli aivan taivaallinen, oli kaunista ja hiljaista, vauvan hengityksen saattoi kuulla. Kun napanuora oli lakannut sykkimästä, kätilö katkaisi sen. Napanuoran katkaisun yhteydessä taisi päästä viileää ilmaa pikkuisen iholle, tai en ole varma syystä, mutta siinä samalla alkoi itku, joka jatkuikin sitten pitkään. Istukan synnyttämistä varten siirryimme makuuhuoneeseen leveälle parisängylle, joka oli suojattu hyvin. Vuoto oli onneksi vähäistä, mutta olihan sitä toki jonkin verran, eli suojaukset olivat tarpeen. Vauvan imiessä rintaa istukka irtosi hyvin ja ehjänä, ja kätilö sai siitä tarvittavan TSH-näytteen, jota varten olin hankkinut putket etukäteen. Sitten kätilö punnitsi istukan kalavaa’alla, minkä jälkeen istukka pääsi pussissa parvekkeelle pakkaseen odottelemaan matkaa ystävän puutarhaan. Ompeleita ei tarvittu, vaikka itse vähän kauhistelinkin myöhemmin repeämää. Se kuitenkin parani parissa viikossa aivan uskomattomasti – kuin mitään haavaa ei olisi koskaan ollutkaan! Vauvan punnitsemista emme kiirehtineet, mutta sekin tuli yllättäen suoritettua aika pian: Jouduin nimittäin antamaan vauvan doulan syliin löytääkseni laatimani syntymätodistuspohjan kätilön allekirjoitettavaksi. Tällä välin vauva oli tehnyt valtavan kakan, jossa se kirjaimellisesti istui vyötäröä myöten. Vaikka veteen syntymisen jälkeen ei tarvita kylvetystä, niin nyt tarvittiin kunnon pesu lavuaarissa. Tämän pesun jälkeen oli helppo pistää pienokainen harson sisään ja nostaa roikkumaan kalavaakaan (tasan 3800g). Tyttö hiljeni ihastuksissaan. J Harsossa keinuminen taisi olla aivan ihanaa. Pukiessani häntä, jätin vielä harson hatun alle, ja tyttö nautti silminnähden.



EPILOGI

Isä ja Jesse olivat tässä vaiheessa tulleet jo takaisin Helsinkiin. Soitettuani heille, että sisko on syntynyt, Jesse säntäsi heti ensimmäisenä tulevaan ratikkaan, vaikka yleensä kyseinen ”matala ratikka” ei olisi kelvannut, vaan isän olisi pitänyt suostua odottelemaan seuraavaa ”korkeaa”. Ja heti päästyään sisään, Jesse kipitti kiireellä antamaan suukon ihanalle omalle vauvalle. Isä oli todella yllättynyt, mutta ennen kaikkea onnellinen, kun kaikki oli mennyt hyvin. Myöhemmin illalla isä ja Jesse kävivät viemässä TSH-näytteen Naistenklinikan laboratorioon. Annika-tyttäreni puolestaan toimitti maanantaina syntymätodistuksen maistraattiin. Vauvan lääkärintarkastus tehtiin kolmantena päivänä yksityisellä – Priima tyttö totesi neonatologi.

Kuopuksen lempeä syntymä

Kolmannen lapsemme syntymäpäivän aamulla (rv40+5) kävimme sumuisessa syysmetsässä kävelyllä ja kotiin tultuamme lepäsin poikkeuksellisesti lähes koko päivän ja nukuin. Luettuani pitkän iltasadun esikoiselle, vatsastani kuului tuttu “naks”, jonka kuultuani kaksi kertaa aiemmin elämässäni ovat lapsivesikalvot auenneet ja synnytykset siitä heti alkaneet. Vesiä ei yllätyksekseni tällä kertaa tullutkaan, vaan supistuksia, joita kutsun mieluiten synnytysaalloiksi, koska se kuvaa mielestäni asianmukaisemmin kohtulihaksien työtapaa. Olin tyytyväinen, että nyt se tapahtuu! Ajoitus tuntui aivan oikealta, olimme valmiit.

Aallot tulivat heti n. 4 min välein ja vaativat huomiota, joten soitimme kutsusoiton ensimmäiselle kätilölle. Laitoimme kodin synnytyskuntoon, teetä ja pientä purtavaa kätilöille keittiöön. Takkaan sytytettiin tuli, jotta synnyttäessä on lämmin ja vauva pysyy lämpimänä synnyttyään. Olohuoneeseen laitettiin kynttilät, tuttu suitsuke, oranssi rakkaaksi käynyt joogamatto lattialle, musiikkia, sohva mukavaksi. Kuljeskelin kylpyhuoneen ja olohuoneen väliä ja olo oli hyvä. Tunnelma oli hyvä: vauvamme syntyisi! Kätilö saapui 15 minuutissa ja ehdotti sisätutkimusta informoidakseen sitten toista kätilöä tilanteestamme, mutta pyysin, että tekisimme sen vaikka joskus myöhemmin, koska synnytysaallot tulivat n. 2 min välein ja vaativat keskittymistä hengitykseen ja rentoutuksen syventämiseen. Aaltojen välit omistin täysin sille, että hengitin ympäriltäni sisääni enemmän rentoutta ja pidimme energioita -fyysisiä ja henkisiä- hyvänä. Ensimmäisen kätilön observoitua tilannetta olohuoneen oviaukolta, ei minun kohdunsuultani, sanoi hän soittavansa toiselle kätilölle, koska tilanne etenee niin hyvin. Olin erittäin tyytyväinen tähän seurantatapaan ja kätilö oli sinut tarkkailutapansa kanssa.

Vauvan sydänääniä seurattiin ajoittain vatsan päältä mukana kannettavalla pienellä sydänääntenkuuntelulaitteella. Ne olivat aina hyvät. Keskustelimme kätilön ja mieheni kanssa hetken josko laitamme kätilön aiemmin meille tuoman synnytysammeen täyttymään ensin ilmalla ja sitten vedellä. Vesi elementtinä olisi houkutellut pehmentämään kudoksiani ja uskon vesisyntymän olevan vauvalle ja äidille erittäin miellyttävää, mutta koska allas ei ollut käyttövalmiina, en halunnut luovuttaa miestäni altaan rakennuspuuhiin. Oloni oli oikein hyvä ilman vettäkin, minulla oli tuttu kuumavesipullo sijoittettuna kudoksilleni, joita halusin lämmitellä. Toisen kätilön saapuessa minun ei tarvinnut enää kulkea olohuoneesta kylpyhuoneeseen, vaan olin päässyt joogamatolleni lattialle rentoutumaan kyljelleni hetkeksi, josta aika pian siirryin itselleni ominaisempaa asentoon, polviseisontaan nojaten soffallamme istuvaan mieheeni, selkä vakaasti päin olohuoneen oviaukkoa ja siellä suunnalla majailevia kätilöitä.

Synnytysaaltojen aikana käytin HypnoSynnytyksen hidasta hengitystä ja mielikuvaa vatsastani täyttymässä kuin kaunis ilmapallo, valitsin synnytyksen väreiksi lilan ja oranssin mielikuvissani ja käytännössä. Lila vahvistaa intuitiota ja oranssi lantionaluetta. Synnytys on ajatuksia, tunteita, hormooneja. Nyt minulla olisi hyvä luottava tunne lempeän syntymän toteutumisesta, olin siitä kiitollinen ja nautin. Tunnelma oli intiimi, privaatti, seesteinen, harras ja voimallinen.

Toisena visualisaationa käytin kuvaa avautuvasta kohdunsuusta ja juttelin mielessäni keholleni “avaudu, avaudu, avaudu”. Tunsin energian lantiossani horisontaalisesti, sen kuinka lantion luut liikkuvat, lantioni levenee ja aukeaa, ja sen kuinka kohdunsuu aukeaa. Keinuttelin lantiotani aaltojen välit, aaltojen aikana olin hiljaa paikallani ja keskityin siihen mitä kehossani tapahtuu ja mitä haluan tapahtuvan. Käytin joogan Om hyrinää, a-o-m synnytyslaulua. Siitä aiheutuva vibraatio rauhoitti mieltäni, ja se syventää hengitystä vauvan, lihasteni, rentoutumisemme parhaaksi. Kun kerroin miehelleni ja synnyttämättömälle kätilölleni, että ääntelystäni huolimatta kaikki kehoni tuntemukset ovat miellyttäviä, mieheni vastasi, ettei ääntely kuulosta ollenkaan kamalalle. Jatkoin synnytyslaulua koko synnytyksen ajan, ja yläkerrassa nukkuneet lapset eivät heränneet siihen, eivätkä muuhunkaan, synnytyksen aikana. Vauvamme kuunteli hyrinääni.

Mieheni teki koko syntymän ajan käsiini ja hartioihini kevytkosketushierontaa, jolla oli erittäin rauhoittava ja rentouttava vaikutus. Tuo hieronta oli myös meidän ankkuri rentoutukseen ja sen syventämiseen. Jossain vaiheessa tunsin kuinka energiansuunta vaihtui horisontaalisesta liikkeestä alaspäin virtaamiseen, ja muutin hengitystäni sen mukaiseksi. Alaspäin liikkuvan paineen tunne ja paino lantionluillani lisääntyi ja hengitin HypnoSynnytyksen J- hengitystä, alas, ulos, eteenpäin. Päätin käydä lenkin kylpyhuoneessa ja kävelyasentoon suoristautuminen lisäsi painetta niin, että hengitykseni teki nykäyksen, joka sai kätilön ilmestymään siihen oviaukkoon tarkistamaan tilannetta. Vielä ei kuitenkaan ollut aika, vaan palasin olohuoneeseen ja hengittelin vuorotellen ilmapallohengitystä ja J- hengitystä intuitioni mukaan.

Kaikki oli miellyttävää ja ihanaa, synnyttämistä, energioita, liikettä, rentoutumista, transsia. Synnytyksen aikana en tuntenut kipua, sillä jos oloni oli muuttumassa epämiellyttäväksi tein jotain seuraavista: siirsin huomioni eri kohtaan kehossani, siirsin ajatukseni huolestumisesta voimalauseisiin, keskityin hengittämiseen ja rentoutuksen syventämiseen, ilmaisin tarpeeni miehelleni tai muutin kehoni asentoani. Siirsin huomioni kehon intensiivisistä tapahtumista vauvaan seuratakseni hänen syntymämatkaansa asettamalla käteni vatsalleni, vauvan päälle. Vauva oli hyvin selkeästi käsissäni tunnettavissa, uudessa kohdassa ja asennossa kuin mihin raskausaikana olin tottunut, hänen matkallaan synnytyspolullaan. Puhelin äänettömästi vauvalle. Ääneen puhuimme synnytyksen aikana kukaan hyvin vähän. Mieheni sanoi suunnitelmamme mukaisesti hypnoosilevyiltä tuttuja ja itse keksimiään voimalauseita, hänkin oli hyvin keskittynyt ja rauhallinen. Kuten olivat kätilötkin. He olivat siirtyneet keittiöstä nyt pysyvästi olohuoneeseen, yhä näköpiirini ulkopuolelle. Näin silmäkulmastani kuinka kakkoskätilöllä oli valaistukseen ja joogamaton väriin sopiva oranssi pelipaita numerolla 10. Olin varma, että se on hänen onnen amulenttinsa synnytyksiin, mutta kuulemma se olikin vain sattumalta hänen päällään.

Hyräilin välillä lempimusiikkini tahdissa. Lapsivesikalvot aukesivat, lapsivettä oli paljon lattialla. Totesin itse vain “kappas”, ja syvennyin takaisin synnytystranssiini. Kätilöt siivosivat vedet pois ja muutaman synnytysaallon jälkeen kehossani tuli energian liikkumisen ja kohinan sijaan aivan hiljaista. Vauvakin oli hiljaa ja liikkumatta. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoinen ilmiö, josta mainitsin kakkoskätilölle, joka istui nojatuolissamme katselemassa sivummalla. “Tyyntä myrskyn edellä” vastasi hän- nämä olivat ainoat sanat, jotka hänen kanssaan keskustelin synnytyksen aikana. Järkeilin, että siirrynpä sitten minäkin tuohon lampaantaljalle lepäilemään tästä polviseisonnasta. Siirrettyäni käsiäni hieman sohvaa pitkin, lantion asento muuttui, vauva liukui refleksipisteen ohi ja aiheutti luonnollisen sykkimisrefleksin kehossani. Tämä ulos sykkimisen vaihe oli se, mitä olin eniten odottanut valmistautuessani tähän synnytykseen ja sain kokea sen nyt ensimmäistä kertaa näin selkeänä! Se oli upeaa! Aiemmistä synnytyksistä poiketen olin rauhallinen koko varsinaisen syntymisen (eli “ponnistamisen”) ajan, en pelästynyt, en pelännyt, en ponnistanut, en jännittänyt. Asetuin henkisesti sivuun seuraamaan luonnon voimaa, olo oli kuin vuoristoradalla- olen mukana vaunussa, joka ajaa radalla ylös ja alas mutta minä itse en tee muuta kuin istun kyydissä. Mieheni erittäin tärkeä tehtävä synnytyksen aikana oli tässä vaiheessa sanoa voimalauseita ja Jhengitys ohjetta “alas, ulos, eteenpäin”. Tuo upea refleksi sykki vauvan ulos kehostani juuri sopivalla vauhdilla ja voimalla, minä vain J-hengitin ja annoin tuon tapahtua.

Mieheni totesi “nyt jo?!”, kun kätilö totesi pään syntyneen. Minua nauratti. Ulostulo oli niin huomaamaton ja poikkeamaton vaihe muusta synnytyksestä, että mieheni, joka ei nähnyt mitä alapäässäni tapahtuu, oli sanonut intuition mukaan ohjeita vauvan ulostuloon ja nyt hän hämmästyi kun se oli jo tapahtunut. Vauva käänsi hartiansa juuri oikein ja liukui kokonaan ulos, olohuoneemme lattialle, luotetun kätilön pitelemään pyyhkeeseen. Sain itse poimia vauvan välittömästi pyyhkeeltä syliini. Hoin mielessäni kiitos, kiitos! Kiitin luontoa, vauvaani, itseäni, paikalla olijoita, kaikkia ihmisiäni, universumia, ja kaikkia kokemuksiani, jotka kohtasimme matkalla tähän synnytykseen. Vauvan kasvot olivat tutut mutrut, hän on hyvin samannäköinen kuin sisaruksensa juuri syntyneinä. Painaessani vauvan iholleni hämmästyin, kuinka kuuma hän onkaan- eromme hänen siirtyessään sisältäni ulkomaailmaan oli hyvin lyhyt ja nyt jälleen kohtasimme uudella tavalla, hänelle uudessa maailmassa. Ojensin vauvan pian miehelleni ja nousin lattialta soffalle pyyhkeiden ja peittojen alle vauva ihollani nauttimaan. Vauva nukahti heti.

Kätilöt pyysivat minua ponnistamaan istukkaa ulos, mutta se tuntui mahdottoman vaikealta tehtävältä sohvalla maaten, joten siirryin heidän mukanaan tuomalle synnytysjakkaralle vauva sylissäni. Istukka putosi entiseen leivontakulhooni 20 minuuttia vauvan syntymisen jälkeen lääkkeettä ja toimenpiteettä. Olin tyytyväinen. Istukan ulostulon jälkeen olin valmis napanuoran sulkemiseen ja leikkaamiseen. Mielestäni vauva ja kehoni hyötyvät siitä, että napanuora leikataan vasta sitten, kun istukka on irronnut kohdustani kokonaan. Imetin vauvaa, joka tiesi heti, kuinka imemishomma toimii. Mieheni kävi herättämässä esikoisen, joka innoissaan ja hämillään tuli tervehtimään pikkuveljeään. Käväisin suihkussa ja palasin olohuoneeseemme. Kakkoskätilö kysyi olemmeko valmiit antamaan vauvan hänelle katsottavaksi, vauva punnittiin ja mitattiin takan vieressä. Minä valvoin sohvalta toimea ja söin aiemmin illalla leipomaamme pitsaa ja join teetä. Hämmästyin kuullessani vauvan painon, 4,1 kg ja 54 cm. Samaa kokoluokkaa kuin isoveli syntyessään. En huomannut vauvan kokoa raskausaikana, synnytyksen aikana tai pidellessäni häntä sylissäni. Kakkoskätilö sanoi arvelleensa painoksi noin neljä kiloa, mutta viisaasti emme olleet aiheesta keskustelleet sanaakaan ennen synnytystä, ja en vauvan kokoa sen enempää ollut pohtinut. Juuri sopivan kokoista vauvaa olin odottanut.

Olin tässä synnytyksessä hyvin vapaa pelo(i)sta ja jännityksessä. Synnytys oli mutkaton, jouheva, soljuva tapahtuma, jonka kaikki osatekijät toimivat juuri niinkuin ne meidän uskomuksien mukaan parhaiten toimivat. Tämä synnytys vaati valmistautumisessa ja synnytyksen aikana yhteyttä ajatuksiin, tunteisiin ja reagoimista niihin, mutta se antoi myös hyvin paljon, sillä sain juuri sellaisen syntymän ja synnytyksen kuin olin suunnitellut ja toivonut! Vauva on erittäin rento, rauhallinen ja luottavainen. Näen yhteyden hänen käyttäytymisessään, raskaudessaan ja syntymässään. Saan tästä syntymästä edelleen hyvin paljon voimaa joka päivä, voimaa uskoa omiin kykyihini naisena ja vanhempana, voimaa uskoa rentouteen ja asioiden sujuvuuteen.

Miskan syntymiskertomus

Heinäkuussa 2006 odottelin toista lastani syntyväksi. Kiitos tuon ihanan kokemuksen odotamme nyt kesäkuussa perheeseemme syntyväksi neljättä lasta:)

Sunnuntaipäivän 16.7.2006 vietimme mieheni kanssa kaksin Espoossa asuntomessuilla. Aamulla olin kiljunut riemusta kauppakeskuksen wc:ssä, kun limatulppa tulla tupsahtikin yllättäen! ( rv 39+4) Tuli heti tunne, että nyt alkaa tapahtumaan! Asuntomessut menivät minulla erilaisten talojen erilaisia portaita rampatessa ja supistuksia kellottaessa. Koko päivän supisteli 5-20 min välein ja jossain kohtaa tokasinkin miehelleni, että 17.7. olisikin hyvä päivä pienokaiselle syntyä( olen aina tykännyt numerosta 7).

Illalla katselimme televisiota ja minun keskittymiseni oli jälleen supistusten kellottamisessa. Kävimme nukkumaan ja jatkoin edelleen itsekseni laskeskelua, supistukset tulivat edelleen epäsäännöllisen säännöllisesti ja tuntuivat jo ihan kipeinä. Keskityin hengitykseen ja rentoutumiseen, vaivuin omaan ihanaan maailmaani ja hykertelin itsekseni tietäessäni, että kohta saisin nähdä pienokaiseni. Aamuyöllä supistukset tuntuivat jo niin kipeinä, etten kyennyt olemaan pitkälläni, vaan menin suihkuun. Olin suihkussa ainakin kaksi tuntia ja kuuma vesi auttoi todella hyvin. Suihku sai supistukset jälleen hieman rauhoittumaan ja maanantai-aamun sarastaessa ajattelin jo, että näinköhän tämä lapsi tänään syntyykään..

Sanoin kuitenkin miehelleni aamulla, ettei hänen kannata lähteä töihin, sillä minulla oli tunne että kohta lähdetään synnyttämään.

Lähdimme kävelylle ja kävellessä supistuksia tuli aivan säännöllisesti 7 min välein, kuitenkin heti pysähtyessäni tai istahtaessani vaikka puiston penkille välit menivät yli 10 minuutin. Päätimme lähteä päiväunille, sillä edellinen yö oli minulla mennyt valvoskellessa supistusten kanssa. Nukahdin saman tien päästessäni sohvalle vaaka-asentoon ja puolen tunnin kuluttua n. klo 12.30 heräsin MASSIIVIISEEN supistukseen. Siitä alkoivat supistukset n. 3min. välein melkoisen jykevinä, ramppasin ympäri asuntoa ja supistuksen aikana helpotti etukumara asento ja lantion keinuttaminen sekä äänen käyttö. Tunnin kuluttua mies oli sitä mieltä, että NYT lähdetään. Itse olin vielä vähän vastahankaan, mutta soitin Haikaranpesään (Kätilöopiston sairaala), että kohta varmaan tullaan. N.klo 14 lähdimme köröttelemään kohti Kätilöopiston sairaalaa.

Onneksemme Haikaranpesän ammehuone oli vapaana ja mies alkoi ensitöikseen täyttelemään ammetta. Kätilö tutki tällä välin kohdunsuun tilanteen, joka olikin jo 8 cm auki! Itkut pääsi siinä kohtaa, sillä olin varautunut siihen, että ihan alkutaipaleella tässä vasta mennään.

Amme oli IHANA ja vesi helpotti oloani todella paljon. Pystyin rentoutumaan supistusten aikana aivan eri tavalla kuin kuivalla maalla. Supistusten välissä olo oli virkeä ja mieli kirkas- soittelin puhelut esikoiselleni ja äidilleni ammeesta, että synnyttämässä ollaan- kaikki hyvin! Sain rauhassa nautiskella synnyttämisestä ja supistuksista ammeessa n. 2 tunnin ajan, kunnes yhdessä kätilön kanssa päädyimme sikiökalvojen puhkaisuun, sillä ne eivät tuntuneet itsellään puhkeavan. Nousin hetkeksi ammeesta ylös ja kätilö puhkaisi kalvot. Tämän jälkeinen supistus kuivalla maalla tuntui järkyttävältä- kampesin itseni äkkiä takaisin ammeeseen ja seuraavalla supistuksella tulikin jo mieletön ponnistamisen tarve, mitä en ensimmäisessä synnytyksessäni tuntenut lainkaan ollessani niin puuduksissa. Tunne oli mahtava- kuinka paljon sainkaan voimaa tuosta ponnistamisen TARPEESTA. Käännyin konttausasentoon ja mieheni tuli mukaan ammeeseen niin että pystyin nojaamaan hänen syliään vasten. Ponnistusvaihe kaikkineen kesti n. 15 min ja kätilö seurasi peilillä, että kaikki sujuu hyvin. Ponnistettuani vartalonkin ulos klo 18.07 sain itse nostaa pienen täydellisen poikani vedestä syliini, suoraan omaan syliini ilman että kukaan muu kosketti hänen pehmeää ihoaan ennen minua.

Yhdessä saimme tutkiskella toisiamme-koko kolmikko samassa ammeessa- ennenkuin nousin ammeesta sängylle istukan syntymää odottelemaan. Istukankin annettiin syntyä kaikessa rauhassa kiirehtimättä tai hötkyilemättä ja me nautimme ihanan kiireettömästä rauhallisesta maanantai illasta ja täydellisestä pienestä mestariuimaristamme:)

Annin syntymä

Vajaa kaksi vuotta sitten meillä oli ollut minun äiti kylässä pari yötä siltä varalta, että on sitten lapsenlikka valmiina jos tulee lähtö synnyttämään. Annia ei kuitenkaan kuulunut ja vietiin äiti junalle. Samana iltana tuli vielä ystäväni kylään. Olin nukkunut huonosti edellisen yön ja päivällä ollut kipeä vähän joka puolelta ja huonovointinenkin jotenkin. Mietin, että perunko ystävän kyläilyn, kun oli ollut sen verran kenkku, mutta en sitten perunut... Sanoin siinä illalla miehelle ja ystävälleni, että jos tänä yönä alkaa synnytys, niin kumpa saisin edes pari tuntia nukuttua!

Menin sitten illalla kymmenen aikaan nukkumaan (rv 39+0), mutta eipä siitä mitään tullutkaan. Ensimmäinen supistus tuli ennen kun olin ehtinyt nukahtaa. Tunnin tai pari pötköttelin silti sängyssä ja koitin levätä supistuksista huolimatta. Joskus puolen yön aikaan supistukset oli jo niin kipeitä, että pelkkä huokailu ja pötköllään keinuttaminen ei enää auttanut. Oli siis pakko nousta liikkeelle.

Klo 01:44 olin kirjoittanut synnytysvihkoon: "Vessassa oon tehny limatulppa löytöjä, joten eiköhän tässä Viltsua synnytetä?! :) Miehen herätin äsken ja se säikähti... :) Sanoin, että jää vielä nukkumaan. Missähän vaiheessa sitä piätis laittaa doulalle viestiä? :)"

Alkuun istuskelin supistuksen välit surffailemassa koneella ja puuhailin jotain viime hetken juttuja. Supistusten aikana kuljin pitkin huushollia ja hieroin alamahaa. Jyvä- ja geelipussejakin taisin jo siinä vaiheessa lämmitellä mikrossa. Ääntä käytin (aaaa-vokaalia) koko ajan ja se helpotti. Välillä mietin, että tuleekohan niitä supistuksia enää ja lopahtaakohan tämä, mutta kyllä sieltä sitten aina uusi tuli. :)

Jalassa mieheltä lainatut romantiikan poistajat ;)

Laitoin klo 02:26 doulalle viestin ja herätin miehen. Synnytysvihkoon olin kirjoittanut synnytyksen jälkeen: "Puoli kolmen jälkeen menin sit herättää miehen ihan kunnolla. Mies alkoi hääräilee keittiössä + hiero mun selkää jne. Siinä vaiheessa mulla oli tapana kulkee supistusten aikana kovaa kyytiä kämppää ympäri samala hengitellen ja/tai ääntä käyttäen. Mies kulki yhden supistuksen ajan mun perässä kunnes kysyin huvittuneena, että "miks sä seuraat mua?!" Oli kuulemma ajatellut, että voisi ehkä olla apuna..

Klo 03:45 saapui doula. Siinä vaiheessa rauhoituin supistusten ajaksi sohvalle kontilleen tai etunojaan tyynyjen varaan. Kuuma geelipussi oli selänpäällä ja samalla doula tai mies hieroi kovaa alaselästä. Välillä he hieroivat ihan perinteisesti käsin, välillä taas gua shaa. Doula oli tuonut eteerisiäöljyjä ja käytimme niitä. Ääni oli edelleen käytössä ja siitä oli hurjasti apua. Olo oli rauhallinen koko ajan, kiitos hypnoosivalmennuksen. :)


Klo 04:30 supistuksia tuli 3 min välein ja alettiin valmistautumaan ajomatkaan kohti Vammalaa. Doula laittoi automatkaa silmällä pitäen korvaan sellaisen akupunktio helmen/magneetin, jota pystyi sitten itse painamaan. Ensin sen helläkin painaminen sattui paljon, mutta automatkalla se ei tuntunut ollenkaan vaikka kuinka kovaa koitti puristaa sitä.

Automatkasta olin kirjoittanut synnytyksen jälkeen synnytysvihkoon näin: "Mä istuin takapenkillä ns. hajareisin, pidin supistusten aikana nyrkkejä/rystysiä alaselän ja penkin välissä + hieroin niiin kovaa kuin pystyin. Samalla tietysti "aaa" ja "aaaooommm" raikui autossa. Autossa oloon autto tiukka keskittyminen selän hieromiseen ja äänenkäyttöön. + ajatus siitä, että antaa kohdun tehdä työtään rauhassa ja kuljettaa samalla vauvaa alas päin -autto myös."
Klo 05:40 sairaalan pihaan pääsyn jälkeen ensimmäisen supistuksen kanssa meinasi tulla "paniikki", koska yht´äkkiä olikin paljon eri vaihtoehtoja missä asennossa olla tai mitä tehdä supistuksen aikana. Autossa ollessa kun niitä vaihtoehtoja ei juuri ollut. Sain kuitenkin keskittymisestä taas kiinni ja jatkoin samaa rataa kuin kotonakin. Eli nojasin aina eteenpäin supistuksen aikana ja mies hieroi selkää.

Sairaalassa matkalla ensiavusta synnytysosastolle, piti pysähtyä pari kertaa supistuksen takia. Aina oli hirmuinen tarve päästä jotenkin polvilleen/kontilleen ja kiipeilinkin siellä sitten tuoleille ym. supistusten ajaksi. :) Odotusaulassa kiipeilin parin supistuksen ajan ennen kuin kätilö tuli ottamaan meitä vastaan. Tästä olin kirjoittanut synnytyksen jälkeen:
"Välillä oli kuuma ja heitin vaatetta pois. Sit taas tuli kylmä ja doula sai hakee jotain lämmikeeks. :) Supistukset alko olee ilmeisesti sen verran kipeempiä, että ne sai reidet vapisemaan... Kun kätilö oli ottanu meidät vastaan, me mentiin tutkimushuoneeseen jossa hän teki sisätutkimuksen (klo 05:55). Voi mikä pettymys VAAN 3cm auki (ei kaulaa enää)!"

Sali ei ollut ihan valmis, siksi mentiin hetkeksi tutkimushuoneeseen. Oksensin pari kertaa tutkimushuoneessa. Se ei ihmetyttänyt, kun Heidinkin synnytyksessä oksensin ja tiesin, että oksentaminen kuuluu asiaan. :)


Klo 06:05 alettiin ottamaan synnytyshuoneessa sydänkäyrää. Olin kontillaan parisängyn päällä ja nojasin säkkituoliin. Mies hieroi selkää (sormin + gua sha) ja piti isoa geelipussia selän päällä. Doula piti anturia paikallaan, kun se ei muuten pysynyt. Klo 06:33 tiputettiin antibiootti ja otettiin muutkin mittaukset. Siinä meni siis kaiken kaikkiaan tunti, kontillaan ollessa. Välillä oli vaikeuksia saada pidettyä ääni aisoissa ja kroppa rentona. Jotkut supistukset oli niin järisyttäviä, että ne vaati kaiken keskittymisen. Välillä oikein kroppa värisi ja tärisi. En huolestunut tai panikoinut, vaikka ne oli minulle ennestään ihan outoja. Heidin synnytyksessä sellaisia ei ollut ollenkaan.


Klo 7.00 pääsin ihanaan isoon ammeeseen ja lämpimään veteen. Siellä oli ihanaa kun pystyi vaihtamaan asentoa helposti ja vesi rentoutti ympärillä. Montaa supistusta en siellä ehtinyt olla kun yhden järisyttävän supistuksen aikana meni lapsivedet. Sen jälkeen alkoikin ponnistuttaa (tuntui erilaiselta kuin Heidin synnytyksessä). Kätilö teki viimeisen sisätutkimuksen, joka tuntui aivan järkyttävältä. Se sai ilmeisesti supistuksen aikaan ja teki mieli karata siitä takaisin kontilleen. Olin 10cm auki! Eli noin tunnissa oli avautunut 7cm.


Vuorossa sattui olemaan synnytysvalmennuksen pitänyt ja vesisynnytyskokemusta omaava kätilö, joka tuli sitten minun kätilön avuksi. Doula laittoi tuoksulamppuun sitruunaa ja tuikkasi suuhun homeopaattisia rakeita. Sain alkaa ponnistamaan ja ponnistin vedessä konttausasennossa (ja välillä istuin jalkojeni päällä) aamuauringon sarastaessa toisen tytön. :)


Synnytysvihkoon olin kirjoittanut: "Aluks tuntu, että virtsaputken suunnalta nahka repee ja sen jälkeen tuntu, että joka paikka repee. Huusin varmaan, ku naarasleijona, mutta silti se syntymän tunne oli hieno. Kokeilin muuten päätäkin ennen kuin se syntyi kokonaan. Mieskin kävi vilkasemassa hulmuavia hiuksia. :) Ponnistusvaihe ei kestäny pitkään. Kuulin kaikkien kannustavan ja kehuvan, että hienosti menee. Mies silitteli hiuksia ja oli mukana kannustusjoukoissa. Vähän ennen loppurytistystä tuli semmonen rauhallisempi hetki (supistusten välillä), että koitin rauhottaa hengityksen ja kerätä voimia seuraavaa supistusta varten. Mietin jo, että eikö sitä tulekaan, mutta tuli se ja niin tuli kohta vauvakin. :) Kätilö auttoi vauvan jalkojen välistä ja nostin pikkusen syliin. Oli ihana vaan istuskella siellä lämpimässä vedessä vauva sylissä. :) Jossain välissä älysin jopa vilkaista sukupuolen ja tyttönenhän siinä sylissä köllötteli, ensi rääkäsyn jälkeen nukahtaneena."

Anni painoi 2980g ja oli 48cm pitkä.

Repeämisiä tai muita ei tullut, eikä tarvinnut ommella. Toipuminen oli todella nopeaa ja heti synnytyksen jälkeen mieli oli kirkas ja vointi hyvä. Tuo mielen kirkkaus oli ihan erilainen Heidin synnytykseen verrattuna. Silloin olin jotenkin pöhnänen niistä lääkkeistä ja puudutteista. Ainut kurjempi asia on ollut voimakkaat jälkisupistukset. Pari kertaa supisteli vauvaa imettäessä niin, että meinasin oksentaa. Hengitykseen keskittyminen auttoi siihen tosi hyvin. Vain kerran jouduin pyytämään paracetamolia.

Synnytyksen jälkeisistä tunnelmista olin sairaalassa ollessa kirjoittanut näin: "Jälkeen päin ajateltuna ei se synnyttäminen sattunu yhtään niin paljon mitä kuvitteli etukäteen. Missään vaiheessa ei tullu sellasta oloa niin ku Heidin synnytyksessä, että jos joku olis tullu kysymään, että leikataanko, ni olisin heti sanonu kyllä. Eikä kyllä kertaakaan käyny mielessä, että olisin halunnu jotain lääkettä! Kätilöt kehui synnytystä, ja doulakin kehui myös. Doula sanoi, että olin vaikuttanu koko ajan tosi rauhalliselta. Tänään kävi apulaisosastonhoitaja antamassa mulle piikin ja hän sano siinä samalla, että oli kätilön pyynnöstä käyny kurkkimassa sitä ponnistusvaihetta. Kun se oli kuulemma niin lempee ja jotain..."

Olin myös lisännyt jälkeen päin vihkoon, että "Kotona & sairaalassa auttoi myös hiihto ylämäkeen-mielikuva! Supistus ei tuntunu sillon niin pitkältä."

Tällainen viesti lähti aamutuimaan Annin syntymän jälkeen sukulaisille ja ystäville:
"Tänään oli aamu arkinen, vaan pikkuinen tyttö (2980g & 48cm) muutti sen. Tuli päivästä suuri ja ihmeellinen, me varmasti kauan muistamme sen."

*Terhi*