21.1. Keskiviikko
Aamulla olin vähän pettynyt, ettei yöllä mitään edistystä ollut tapahtunut. Toisaalta, tiesin, että unta myös todella tarvitsin. Siinä mielessä hyvä, että sitä sain.
Vietimme päivän ystävien kanssa, esikoinen sai riehua rauhassa ja väsyttää itsensä ja minä sain viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa ja rentoutua. Supistukset alkoivat pikkuhiljaa napakoitua. Ne pysyivät edelleen noin 10 minuutin välein, välillä oli puolen tunnin taukoja, mutta pääsääntöisesti melko säännöllisesti tulivat.
Illallisen tienoilla alkoi tuntua erilaiselta. Aavistin, että seuraavana päivänä tapahtuu. Halusin käpertyä itseeni, olla yksin ja kaikki ärsytti. Tuli olo, että kannattaa mennä nukkumaan jo kello 20, joten niin tein.
22.1. Torstai
Hyvä niin! Yöunien aikana supistukset yhtäkkiä voimistuivat, enkä pystynytkään nukkumaan niiden läpi. Supistusten välit olivat täysin kivuttomia ja pysyivät täysin kivuttomina koko synnytyksen läpi. Nousin muutaman kerran käymään vessassa, sitten nousin lopullisesti ylös puoli kolmelta.
Kävin syömässä vähän aamiaista ja kirjoittelin pienen synnytystoivekirjeen, jossa kerroin lyhyesti edellisestä synnytyksestä - mikä meni hyvin ja mitä tahdon tehdä eri lailla tällä kertaa. Kellotin supistuksia, niitä tuli keskimäärin 5 minuutin välein. Pysyin pystyssä, pyöritin lantiota ja yritin pysyä rentona.
Neljän aikoihin päätin kokeilla tens laitetta. Olipas se muuten ihana! Sen kanssa menikin tovi minimaalisilla tehoilla kunnes supistukset alkoi tuntua taas vähän kovemmilta. Lisäsin tehoa ja hengittelin syvään, pidin silmiä kiinni. Odotin.
Seitsemältä muu perhe alkoi nousta, kerroin miehelle että on aika lähteä synnärille. Soitin Jorviin ja sain luvan tulla. Lähdimme vanhempieni kyydissä tositoimiin. Kahdenkymmenen minuutin matkan aikana tuli neljä supistusta, uskoin synnytyksen olevan ihan hyvin käynnissä. Luottavainen olo, jännitti, hymyilytti. Kohta!
Mentiin tutkimussaliin n klo 9:30, käyrälle. Hengittelin supistuksia nojaten kohotettuun sänkyyn ja pyöritin lantiota. Painelin boost nappia aina supistaessa. Kätilö palasi jonkin ajan päästä katselemaan miten menee. Hän ehdotti luettuaan esittelykirjeeni että vaihdetaan hoitavaa kätilöä, koska heillä sattuu olemaan vapaana vesisynnytyksiin erikoistunut kätilö ja näytin kuulemma niin poikkeuksellisen rauhalliselta että se varmasti onnistuisi.
Uusi kätilö saapui, opiskelija mukanaan. Juteltiin hetki, meidän ajatusmaailmat kohtasi täysin ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Tehtiin toiveestani sisätutkimus, koska tahdoin tietää täsmääkö oma mielikuvani totuutta. Tulos oli 5-6 cm ja pullottava kalvorakkula! Käynnissä siis hyvin! Kätilö arvioi että 4 tunnin sisällä syntyisi. Lähdettiin kohti synnytystä.
Strepto oli positiivinen, joten laitettiin tippa. Lääkäriltä vielä tarkistettiin, että vesisynnytys on sallittu siitä huolimatta, koska vointini oli erinomainen ja kaikki ok. Salissa päädyttiin siihen, että laitetaan vesi valumaan ammeeseen ja odotellaan tovi, että supistukset vielä hiukan voimistuu. Koska synnytys oli jo niin hyvin käynnissä, otettiin kanyyli heti pois kun tippa loppui, jotta sain mahdollisimman puuttumattoman kokemuksen.
Kätilöopiskelija oli ihana tuki myös, neuvoi mahtavan asennon ottaa vastaan supistuksia (nojaten jumppapalloon joka on sängyn päällä), neuvoi miehelleni "oksitosiinihieronnan" - käytännössä hellästi sivelee selkää, jaksaa hyvin vaikka monta tuntia. Kätilöopiskelija, joka paljastui myös doulaksi, paineli vähän akupisteita ja antoi päähierontaa. Ainoat äänet olivat syvä hengitys, kellon tikitys, supistusten alkaessa hennot pyyntöni boost nappia painamisesta. Opiskelija sanoi että minusta tuskin huomaa, kun supistaa. Osasin hienosti antautua supistuksen vietäväksi enkä taistellut vastaan. Oksitosiini virtasi, minua hymyilytti, tahdoin vaan pusutella miestäni ja oli raukea olo. Pidin silmiä kiinni.
Jossain vaiheessa supistukset napakoituivat selvästi. Pyysin päästä ammeeseen. Kello taisi olla jotain 11 kieppeillä. Otettiin tens pois, laitettiin sydänäänianturi ja pääsin veteen. Tuntui hyvältä. Nojasin altaan reunaan syvässä polvi-istunnassa ja tukeuduin mieheeni. Alkoi tuntua enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä puoliltapäivin vedet meni! Kirkasta oli, sain jäädä altaaseen.
Muutaman supistuksen jälkeen voimistui ihan huomattavasti. Sattui. En ollut vielä valmis ponnistamaan joten ääntelin kivut pois. Vaivuin syvemmälle synnytyskuplaan. En kuullut enkä huomioinut kehoni ulkopuolella tapahtuvia asioita. Lopulta rohkeus voitti ja aloin ponnistaa omaan tahtiini, tuntemuksiani seuraten. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin mihin päin työntää. Supistusten välissä lepäsin, rentouduin, vaivuin unenkaltaiseen tilaan. Odotin. Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua väärältä. Pyysin apua toisen asennon etsimiseen, kokeiltiin josko yksi polvi ylhäällä toisi paremman tuntuman. Se auttoi, muttei tarpeeksi. Vauvan pää liukui supistusten jälkeen aina takaisin. En saanut riittävästi tehoa ponnistukseen, edelleen sattui. Jalkani olivat huonosti. Vaihdoin asentoa ja nojasin ammeen takaseinään. Pidin reisistäni kiinni ja vihdoinkin sain ponnistettua tehokkaasti, silloin ei enää sattunut ollenkaan.
Muutaman ponnistuksen jälkeen tunsin kuinka pää alkoi liikkua. Siitä muutama ja pää jäi kanavaan, tunsin hiukset. Vauva vaihtoi asentoa sisälläni. Muutamaa supistusta myöhemmin oli pään vuoro syntyä kokonaan. Hengittelin pään ulos varovasti ponnistamatta ja kas! Siellä oltiinkin naama ylöspäin! Katseltiin kaikki ihmeissämme toisiamme, vauva pyöritteli päätään ja räpsytteli silmiään. Siinä hetkessä oli sanoinkuvaamatonta taikaa, sain katsoa lastani silmiin hänen nähdessään ensimmäistä kertaa kohdun ulkopuolelle. Nauroin. Seuraavalla supistuksella syntyi hartiat. Vielä ei saanut koskea vauvaan, vaikka kovasti tahdoin. Sitten seuraavalla supistuksella peppu ulos ja vauva alkoi uida kohti pintaa. Otin hänet itse vastaan ja nostin syliini.
Käveltiin saliin odottamaan jälkeisiä. Iski aivan hurja tärinä ja kylmyys, kun adrenaliini poistui. Sain lämpöpeiton ja alkoi helpottaa. Tärinä kesti pitkään. Vasta kun apukätilö alkoi syöttää tietoja koneelle tuli mieleen tarkistaa kumpi tuli. Tyttö. Syntymäajaksi merkittiin 13:05. Kysyin kauanko ponnistus kesti, kuulemma 45 minuuttia. Itsestäni se ei tuntunut yhtään niin pitkältä. Isä sai leikata melko lyhyen napanuoran kun se lakkasi sykkimästä ja Emily pääsi rinnalle, heti osasi imeä. Istukan ponnistin seuraavalla supistuksella ja se oli myös ihan kunnossa.
Siinä sitten jäätiin tutustumaan vauvaan joksikin aikaa saliin ennen kuin lähdettiin osastolle. Kaikki synnytykseen osallistuneet (ja meidän yleisö, joiden läsnäolon huomasin vasta vauvan synnyttyä) olivat vaikuttuneita tästä hienosta kokemuksesta ja sain monta kertaa kuulla miten kaunis ja voimaannuttava synnytys oli ollut, kun ponnistin lapseni maailmaan vaistojeni varassa. Olen samaa mieltä, se oli sanoinkuvaamaton ja kaunis tapahtuma, jonka päällimmäiseksi tunteeksi jäi rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti