maanantai 8. elokuuta 2016

Pikku sähikäinen saapui

Oli toukokuun 30. päivä ja esikoisen raskaus oli viikoilla 38+6. Olin ollut äitiyslomalla 2.5 alkaen ja sitä ennen kolme viikkoa sairauslomalla aikaisten kipeiden supistusten vuoksi. Päivällä soittelin jo ristiäisasioissa kirkkoherran virastoon ja siinä ääneen miehelleni mietin, että toivottavasti raskaus ei veny yliajalle, kun ristiäiset olisivat jo heinäkuun puolessa välissä. Oli todella lämmin ja aurinkoinen päivä, joten muuten oleskelin lähes koko päivän ulkosalla eikä ollut minkäänlaisia merkkejä tulevasta synnytyksestä.

Illasta lähdimme kauppaan yhdessä mieheni kanssa. Teimme ostokset oikein pitkän kaavan kautta Prismassa ja olimme illalla puoli kahdeksalta kotona. Kotiin tullessamme heittäydyin sohvalle lepäämään siksi aikaa, kun sauna lämpiäisi. Kello tuli kahdeksan ja kuului tosi selkeä poksahdus alavatsasta. Mieskin kysyi mikä ihmeen ääni se oli. Lähdin samantien vessaan ja lapsivedethän siinä alkoi sitten holahdella. Ja sitä tuli useaan otteeseen oikein kunnolla. Klo 20.20 soitin synnytysvastaanottoon päivystävälle kätilölle vesien menosta. Hän kehoitti olemaan rauhassa kotona ja jos ei alkaisi supistelemaan, niin tulisi sairaalaan mennä vasta aamulla kuuden maissa. Luulin, että ensisynnyttäjänä kaikki tapahtuisi tuskallisen hitaasti ja niin lähdimme mieheni kanssa saunomaan vielä kerran aivan kaksistaan. Samalla suunnittelin mielessäni mitä vielä söisin saunan jälkeen, jotta jaksaisin, jos synnytys alkaisikin etenemään.

Istuin saunassa alalauteilla n.10 min, jonka aikana lapsivettä tuli edelleen. Puhuimme siitä, kuinka meidän pieni olisi ihan kohta täällä ja siitä kuinka hieman pelottaakaan tuleva synnytys. Olin siitä huolimatta todella rauhallinen ja ennen kaikkea rentoutunut. Lähdin saunasta, kun alkoi tuntua kipua alavatsalla, minkä ajattelin olevan jo supistus. Pyysin miestäni hakemaan Panadolia kipuun, kuten kätilö oli ohjeistanut, mikäli supistukset alkaisivat ja olisivat kipeitä. Sen jälkeen menin suihkuun pesulle, mutta saman tien alkoi toinen ja heti kolmaskin supistus ja ne voimistuivat todella  nopeaa. Ne alkoivat tulla niin kipeinä ja tiheään, etten enää edes hiuksiani pysynyt pesemään. Yritin suihkutella alavatsaa, jotta kipu hellittäisi, mutta se ei tuntunut auttavan lainkaan. Yritin hengittää koko ajan mahdollisimman syvään ja odottelin ja odottelin taukoa supistuksiin, jotta ehtisin hengähtämään ja pukeutumaan. Taukoa ei vain tuntunut tulevan. Ääneen vaikersin miehelleni, mikseivät supistukset hellitä ja miten ihmeessä en kestä synnytyskipua laisinkaan vaikka vasta aivan alussa oltiin. Tai niin luulin.

Tämän jälkeen olinkin jo kontallani pesuhuoneemme lattialla, jossa nojailin siellä olleseen penkkiin ja yritin vain keskittyä hengittämään. Kipu alkoi olla jo todella sietämätöntä ja pyysin häntä soittamaan uudelleen päivystävälle kätilölle ja sanomaan, että me tulisimme nyt. Tässä vaiheessa klo oli 21.10. Olin niin kipeä, että mieheni joutui kuivaamaan ja pukemaan minut, jotta pääsimme matkaan. Onneksi olin pakannut sairaalakassin valmiiksi edellisellä viikolla. Muutoin olisi jäänyt kassi ottamatta mukaan. Tässä vaiheessa keskityin edelleen vain hengittämään, pidin silmäni koko ajan ja pysyin ihmeen rauhallisena tilanteeseen nähden.

Noin 20minuutin matka sairaalaan tuntui ikuisuudelta. Makasin automme takapenkillä vasemmalla kyljelläni ja tuntui etten selviä siitä. Pääsimme lopulta synnytysvastaanotolle, jonka eteiseen juuri ja juuri pääsin kivuiltani kävelemään. Kätilö tuli meitä vastaan mukanaan pyörätuoli, jolla hän vei minut tutkimushuoneeseen ja kirjasi sisään klo 22.10. Mieheni joutui auttamaan minulta kengät ja housut pois, jotta kätilö pystyi tutkimaan. ”Sinähän olet jo 9cm auki!” kätilö huudahti sisätutkimuksen tehdessään. Siinä nopsaa sitten muutkin vaatteet pois. Sairaalakaavun sain puettua päälleni ja sitten sängylle pötkölleen, vähän pyyhettä jalkojen suojaksi ja kiireellä saliin. Tässä vaiheessa ajattelin ettei voi olla totta, että luomunako minun täytyy synnyttää. Edelleen keskityin vain hengittämään ja pitämään silmäni kiinni.

Saliin päästiin ja vastassa oli vanhempi naiskätilö. Hän tilasi tilanteeni kuultuaan paikalle heti lääkärin. Ehdinkin juuri ja juuri saamaan pudendaalipuudutteen ponnistukseen. Tämän jälkeen tuli pieni tauko supistuksiin ja ehdin hieman selvitä ajattelemaan koko tilannetta. Hetken päästä alkoikin sitten ponnistuttamaan ja aivan uudenlaiset supistuksen alkoivat. Tunsin ponnistamisen tarpeen todella hyvin ja kipu oli tässä vaiheessa ihan siedettävää. Ponnistusvaihe menikin sitten pidemmän kaavan mukaan, 1h 40minuuttia. Vaikka ponnistusvaihe oli pitkä, olin ihmeellisen rauhallinen ja keskittynyt koko sen ajan. Jotenkin vain tiesin, mitä tehdä ja kokenut kätilö oli mieletön apu ja tsemppari koko ajan.

Klo 00.13 pieni tyttömme syntyi eli neljä tuntia ja 13 minuuttia vesien menon jälkeen. Hän parkaisi ensimmäisen parkaisunsa heti, kun pää oli pihalla. Hän oli todella hyvinvoiva ja sai täydet pisteet. Itse selvisin pienellä luonnollisella repeämällä eli välilihaa ei tarvinnut leikata. Tunne, kun sain lopulta oman pienen syliin oli sanoin kuvaamaton. Lisäksi olo oli hyvin hämmentynyt, koska kaikki tapahtui nopeaa ja helposti.

Oma kokemukseni synnytyksestäni näin jälkeenpäin ei luultavasti voisi olla parempi. Se, etten ollut saanut kovia kipulääkkeitä, piti ajatukseni keskittyneenä ja kirkkaana. Lisäksi se mahdollisti liikkumisen ja sängystä nousemisen ponnistus vaiheen aikana, sillä en ollut tipassa tai muussakaan laitteessa kiinni. Tosin, en todellakaan ollut varautunut saati toivonut lääkkeetöntä synnytystä. Ja ettei lähipiirissäni olleet synnytykset viime aikoina menneet kovinkaan hyvin, lähdin siitä huolimatta koetukseen luottavaisin mielin. Omaan kehoon, mieleen ja sairaalan henkilökuntaan luottaen. Ja asiat menivät omalla painollaan, suhteellisen helposti ja itseni voittaen.

Ensisynnyttäjänä jännitin kaikkea kovasti ja olen ollut niin onnekas ja helpottunut, kun kaikki meni todella hyvin ja sen haluaisin kertoa myös monelle muulle jännittäjälle.

Ei kommentteja: