lauantai 2. heinäkuuta 2016

Olen hyvä synnyttämään

Uskallan sanoa ääneen olevani hyvä synnyttämään. Miten siinä sitten voi olla hyvä? Ei siihen mitään mittareita olekaan, vaan paremminkin oma tuntemus siitä että miten meni. Kuka vain siis voi olla hyvä synnyttämään. Itse sain tasan kaksi viikkoa sitten todella voimallisen synnytyskokemuksen. Sanat eivät riitä kertomaan sitä millainen voima kehoni läpi kulki. Tämän(kin) synnytyskokemuksen kautta sain lisää varmuutta kehoni toimivuudesta.

Tässä kertomus ehkä voimakkaimmasta kokemuksesta tähän astisessa elämässä.

Tärkeimmät toiveeni synnytykseen liittyen olivat:
* Olla mahdollisimman pitkään kotona
* Synnyttää ilman lääkkeitä ja puudutteita
* Saada toimia ponnistustilanteessa vaiston varassa ilman puuttumista

Olin valmistautunut mielestäni hyvin tähänkin synnytykseen. Toki erilailla kuin ensimmäiseen, koska synnytyksen fysiologiasta ja kulusta minulla oli edellisen raskauden ja doulauksien puolesta tarvittava tieto. Minulla oli koko ajan sisäinen tieto siitä, että synnytys ei alkaisi ennen 40 raskausviikkoa mutta en myöskään uskonut, että se menisi yli 41 viikon. Aika nappiin tämä ”intuitio” menikin, sillä synnytys lähti spontaanisti käynnistymään 40+2 viikolla. Suurin ”huoli” synnytykseen liittyen oli ollut se, että kun se lähtisi käyntiin niin mihin esikoisen saisimme hoitoon. Monta paikkaa oli toki tiedossa, mutta pääasialliset hoitajat pitivät tulla Pohjanmaalta asti, josta tänne on yli kahden tunnin ajomatka. Esikoisen kohdalla kaikki oli ohi kuudessa tunnissa, aika rivakalla tahdilla siis ensisynnyttäjäksi. Toinen tulee keskimääräisesti puolet nopeammalla tahdilla ja ajattelinkin, että siinä ei sitten kauheasti olisi pelivaraa jos hoitajat ajelisivat parin tunnin matkan päästä meille. Asioille on tapana aina kuitenkin järjestyä ja synnytys on mielestäni pitkälti myös mentaalipuolen juttuja. Tiedetään että synnytykseen vaikuttavat niin paljon muutkin kuin fyysiset asiat. Naisen ollessa valmis synnyttämään, asiat vaan lähtevät rullaamaan omalla painollaan. Siihen luotin!

Olin siis helpottunut kun mieheni vanhemmat tulivat tänne torstaina ja tiesin, että Oliverilla olisi varmasti hoitajat viikonlopun yli. Lisäksi perjantaina Oliver lähtisi sukuloimaan Pohjanmaalle, niin minulle jäisi synnytysrauha kokonaiseksi 3 päiväksi.

Torstaina päivällä ei ollut vielä mitään merkkejä tulevasta. Olimme HopLopissa koko porukalla ja oli mukava katsella Oliverin innostunutta leikkiä. Kävimme syömässä hyvin ja sitten illan suussa tulimme appivanhempien kanssa takaisin tänne meille. Yhdentoista aikaa illalla nukkumaan mennessä alkoi kuitenkin tapahtumaan jotakin erilaista aikaisempiin iltoihin verrattuna. Anoppi oli kysynyt 15 minuuttia aikaisemmin, etteikö vieläkään mitään merkkejä ja silloin vielä sanoin että ei ole. Nukkumaan käydessäni alkoi kuitenkin menkkamainen kipuilu alavatsassa. Olen hyvä nukkumaan, joten jatkoin uniani heräten tunnin päästä siihen kun tunsin, että lieviä supistuksia tulee säännöllisen väliajoin- jatkoin nukkumista. Tunsin unen aikana olevani aalloillla eli minulla oli sellainen tunne kuin olisin ollut surfaamassa. Tiesin niiden olevan ennakoivia latenssi vaiheen supistuksia. Mitään tuntuvia supistuksia ei ollut koko raskauden aikana ollut.

Neljän maissa aamuyöllä heräsin, supistukset olivat hieman voimistuneet ja menin vessassa käymään. Pyyhkiessäni huomasin, että verensekaista limaa tuli paperiin jonkin verran. Myös suoleni alkoi tyhjentymään. Tiesin että nyt synnytys alkaa etenemään, kuten viimeksikin oli käynyt. Silloin synnytykseni alkoi limatulpan irtoutumisella. Hyvä homma, ajattelin, ja menin takaisin nukkumaan. Tiesin kokemuksesta, että lepo ja uni olisivat tosi tärkeitä vielä tässä vaiheessa synnytystä. Heti en tokikaan saanut unen päästä kiinni, sillä ajatukset alkoivat olla vauvassa. Sain kuitenkin vielä nukuttua tosi hyvin ja heräsin kahdeksan maissa aamulla. Herättyäni supistuksia ei tullut tuntiin mutta tiesin niiden palaavan kuitenkin päivän aikana. Laitoin Erika-doulalle viestiä yön tapahtumista sekä epäilyni synnytyksen lähestymisestä.


Aamupäivä meni häärätessä kaikenlaista. Supistuksia tuli 10-20min välein mutta ne eivät olleet vielä kauhean tuntuvia. Siivoilin, laitoin aamupalaa sekä ehdittiin laittamaan myös appiukon kanssa pari hyllyä seinälle, jotka olivat roikkuneet vuoden verran varastossa. Synnytyspäivänähän tälläisten asioiden hoito on todella oleellista!

Yhdentoista aikaa aamupäivällä lähdettiin mieheni Jaskan kanssa kävelylenkille, supistuksia tuli tasaiseen tahtiin ja osa alkoi olla tuntuviakin. Oikein mukava tunnin happihyppely tuli tehtyä luonnonhelmassa. Itselleni liike on luonteva osa synnytystä, sillä uskon vahvasti vauvan pääsevän silloin paremmin laskeutumaan synnytyskanavassa. Liike auttaa myös kipuun ja virhetarjonnan mahdollisuus pienenee. Aikamoista taaperrustahan tuo kävelylenkki oli ja varmasti huvittavan näköistä, sillä välillä pysähdyin supistusten aikana hengittelemään ja huokailemaan syvään. Taisin myös hieman halailla puita. Kävimme vielä Jaskan kanssa läpi toiveeni liittyen synnytykseen ja sen kulkuun. Mieheni otti lenkin aikana  supistus- apin käyttöön, jolla pystyy kellottamaan hyvin supistusten keston sekä välin. Lenkiltä palatessamme anoppi oli tehnyt ihanan luuliemi-lihakeiton, jota söin kaksi lautasellista suurella ruokahalulla. Tottakai synnytyksessä täytyy syödä että jaksaa! Minulla harvoin, jos koskaan lähtee ruokahalut, eikä näköjään synnytyskään tee siihen poikkeusta.

Kahdentoista jälkeen appivanhemmat lähtivät Oliverin kanssa kohti Pohjanmaata. Nyt pystyin antautumaan synnytykselle täysin ja siitä supistukset lähtivät pikkuhiljaa voimistumaan. Limatulppaa irtosi myöskin lisää ja ajattelin, että nyt tämä homma lähtee edistymään todenteolla.

Vieraiden ja Oliverin lähdettyä otin käyttöön muutamia lääkkeettömiä kivunlievityksiä, vaikka supistukset eivät vieläkään mielestäni olleet kauhean voimakkaita. Supistuksia tuli tässä vaiheessa säännöllisen epäsäännöllisesti 7-10minuutin välein ja ne eivät olleet vielä kauhean pitkiä kestoltaan, ehkä noin 20-40s. Joka kolmas supistus keskimäärin oli kyllä tosi voimakas ja ne olivat pyramidimaisia eli käytännössä niillä oli selvä huippu.

Yhden jälkeen supistuksia alkoi tulla tiheämpään, mutta edelleenkään kipu ei ollut sellainen ettenkö olisi kokenut pärjääväni niiden kanssa. Kävin välillä suihkussa toteamassa sen, ettei vesi tuntunut lainkaan hyvälle. Viimeksi suihku oli ollut yksi tärkeimmistä kivunlievityksistäni. Liikuin myös koko ajan ravaten asuntoa ympäri. Oloni oli levoton. Lisäksi minulla oli tarve heijata lantiota eteenpäin voimakkaasti ja välillä käydessäni makaamaan tein vasemmalle puolelle sellaista jännää kiertoliikettä. Mielestäni tämä on lääkkeettömän synnytyksen parhaita puolia, keho kertoo koko ajan mitä täytyy tehdä, että vauva saadaan mahdollisimman hyvin ja turvallisesti ulos ilman jumitiloja. Tein siis paljon lantiota avaavia liikkeitä sekä liikuin niin pallon päällä kuin kävellenkin. Roikuin myös renkaissa supistusten aikana.

Tunsin koko ajan vauvan laskeutuvan mutta ihmettelin välillä sitä, että joskus supistuksien väliin saattoi jäädä 10-12 minuuttia. Aloin epäillä kahden maissa, että koko synnytys ei ole vielä käynnissä ollenkaan, sillä kivut olivat vieläkin hyvin hallittavissa. Lisäksi ollessani doulana, olin nähnyt tosi pitkiä synnytyksiä ja aloin vertaamaan omien supistusten voimakkuutta sekä pituutta näihin synnytyksiin. Mietin että nyt ollaan vasta alkuvaiheessa ja vauva syntyy varmasti vasta huomenna, joten mihinkään ei ole kiire.

Aikamoinen virhearviointi siihen kohtaan. Jaska viestitteli doulan kanssa ja supistukset alkoivat tihentyä huomattavasti kahden jälkeen, jolloin välien pituus  oli 3-5minuutin. Erika doula suositteli lähtöä sairaalaan päin jo. Itse olin sitä mieltä, että ei tässä vielä mitään kiirettä ole. Kerkeäisimme 10 minuutissa ajamaan Taysiin, kun viimeksi meillä oli matkaa Vammalaan 45 minuuttia ja kerkesimme silloin sinnekin. Ensimmäisessä synnytyksessä kerkesimme olla ruhtinaaliset 20 minuuttia sairaalassa kunnes Oliver tuli maailmaan.

Käytin siinä vaiheessa kivunlievitykseen eteeristä Lavander öljyä, jota olin laittanut harson palaseen. Aamusta saakka olin juonut vettä, johon olin sekoittanut magnesium hiutaleita. Tämä ihme juoma toimi viimeksikin kuin junan vessa. Olin aamusta saakka ottanut myös Bachin kukkaistippoja nimeltään Rescue Remedy. Olin kuullut niiden rentouttavasta vaikutuksesta ja halusin kokeilla niitäkin. Lisäksi minulla oli voimakivenä ruusukvartsi ja pari synnytysaiheista voimalause korttia, jotka antoivat energiaa supistusten välissä. Kuuntelin myös itseäni rauhoittavia tuttuja biisejä. Kaikki nämä toimivat eriomaisesti ja en kokenut tarvisevani muuta.

Tärkeimmäksi kivunlievitykseksi lasken kuitenkin mieheni vahvan läsnäolon. Viimeksikään minuun ei saanut koskea ja sama tilanne oli tälläkin kertaa. Mutta se henkinen tuki jota sain mieheltäni oli todella korvaamaton. Hänen läsnäolonsa sai minutkin rauhalliseksi ja luottavaiseksi. Silloin on hyvä synnyttää, kun tietää että mukana oleviin ihmisiin voi luottaa sata prosenttisesti ja he ovat läsnä tapahtui mitä tahansa. Kuunneltiin Jaskan kanssa yhdessä musiikkia josta molemmat pidämme. Olo oli rento ja varma. Taisin syödä vielä raakasuklaa patukan kolmen maissa. Suklaa lisää endorfiinejä, joten lasken senkin ehdottomasti kivunlievitykseksi. Kaikkien synnyttäjien tulisi syödä suklaata. Raakasuklaa myös piristi hirveästi. Ääntä ja hengitystä aloin myös käyttää todenteolla supistusten koventuessa. Vielä kolmenkin jälkeen joidenkin supistusten väli saattoi kestää jopa 8 minuuttia mutta samalla tunsin painetta aika paljonkin jalkojen välissä. Kivut olivat koko ajan etupuolella ja alavatsassa.

Sitten tapahtui jotakin kummaa. Puoli neljän aikaa menin makoilemaan sohvalle ja sanoin Jaskalle, että synnytys ei etene, enkä usko että vauva syntyy tänään. Makoilin sohvalla 10-15 minuuttia, eikä ainuttakaan supistusta tullut. Ajattelin, että onpa rento olo ja tosi erilainen synnytys ekaan verrattuna. Tämä synnytys olisikin paljon pidempi mitä esikoisen kohdalla! Eipä siinä mitään, sillä tiesin että kohdunsuu oli varmasti lähtenyt avautumaan jo edeltäneillä supistuksilla ja vauva saataisiin maailmaan viikonlopun aikana. Tässä kohtaa olin todella väärässä synnytyksen kulusta!

Kaikki tapahtui salaman nopeasti,  ennen neljään alkoivat massiivisen voimakkaat supistukset. Supistukseton vaihe olikin ollut lepovaihe (rest and be thankful), joka yleensä tulee juuri ennen ponnitusvaihetta. Noustessani sohvalta tiesin, että nyt se on menoa. Lapsivedet valuivat lattialle ja tiesin myöskin, että nyt olisi todella kiire sairaalaan. Olin varma että avautumisvaihe oli ohi ja ponnistusvaihe aivan käsillä. Supistukset olivat äärettömän voimakkaita sekä pitkiä. Tunsin kuinka vauvan pää alkoi kiinnittyä lantionpohjaan. Epäilin että emme kerkeäisi enää sairaalaan. Kaikki oli kuitenkin pakattu valmiiksi kenkiä myöten ja sain jotenkin vaatteet päälleni. Siinä vaiheessa myös tietoisuus alkoi hämärtyä kaikesta.

Selvisin jotenkin autoon, vaikka jouduin arpomaan mihin menisin istumaan- mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. En todellakaan enää pystynyt istumaan, vaan paras asento löytyi etupenkiltä konttausasennosta, josta nojailin etuistuinten välistä takapenkille. Tunsin kuinka vauva olisi pian valmis tulemaan maailmaan. Jaska kerkesi laittamaan Tens-laitteen selkääni juuri ennen automatkaa ja koin, että siitä oli taas huomattavasti hyötyä! Automatka ei ollut todellakaan mukava. Minulla oli muutama sana ja laulu jota toistelin koko matkan. Tajuntani oli tietoisuuden toisella puolella. Matka sairaalaan kesti n. 10minuuttia ja onneksi olimme käyneet tsekkaamassa reitin valmiiksi, sillä Taysin alue on aivan sekaisin suuren remontin takia.

Saavuimme Taysin synnytysvastaanottoon ambulanssien viereen hieman neljän jälkeen. Jaska meni edeltä ilmoittautumaan, mutta minä kivuiltani en juuri pystynyt kävelemään, vaan jouduin ottamaan tukea seinästä. Ambulanssikuskit toivat mulle pyörätuolia mutta edelleenkin joudun ihmettelemään sitä, miten synnyttävä nainen voi istua pyörätulissa! Koin saman ihmetyksen Oliverin synnytyksessä kun mulle oltiin tuomassa pyörätuolia. Ajattelin kyllä siinä kohtaa, että en pääse enää askeltakaa eteenpäin ja synnytän siihen ambulanssin viereen. Hauskinta oli siinä tilanteessa se, että jotakin papparaista vietiin lanssiin ja se selitti siinä metrin päässä mulle jotakin synnyttämisestä. Jotenkin huvittava tilanne näin jälkikäteen miettien. Sitten jaska tuli onneksi takaisin ja lähti kävelyttämään mua kohti synnytysvastaanottoa, yksin en olisi siitä päässyt mihinkään päin. Miten pitkältä ne käytävät tuntuikaan?! Jaska lähti vielä hakemaan apuja ja jätti mut siihen käytävälle yksikseni ja silloin ajattelin, että en liiku enää metriäkään mihinkään suuntaan. Onneksi Erika doula oli tullut jo paikalle ja kun näin hänen hahmonsa tulevan mua kohti, niin tuntui kuin pelastava enkeli olisi tullut vierelle. Se talutti sitten mut hissien eteen, sillä oli sanomattakin selvää ettemme menisi synnytysvastaanottoon tarkistuttamaan tilannetta. Vastaanottava kätilö taisi nähdä että nyt ollaan jo aika pitkällä.

Siispä hissiin ja kohti neljättä kerrosta, jossa hoitava kätilö olikin vastassa. Hän ojensi kätensä kätelläkseen ja siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että mitä v..tua, onko tuo sekaisin. Ja nyt ei ole aikaa smalltakille, voidaan sitten rupatella kun vauva on maailmassa. Mää synnytän just nyt, enkä ala kättelemään ketään. Kätellään sitten paremmalla ajalla! Päästiin heti synnytyssaliin, joka oli allashuoneen vieressä. Jostain kumman syystä salin numero, 16, on piirtynyt verkkokalvoilleni. Yleensä en numeroita muista. Selvästikin siellä oli enemmän tilaa ja vempaimia luomusynnytystä ajatellen. Kengät olin riisunut jo hississä ja kun pääsin synnytysaliin pudotin housut pois ja menin nojailemaan pöytää vasten. Supistukset olivat niin voimakkaita, että ajattelin repeäväni. Siinä vaiheessa sain ajatuksen, että jos nyt olisi tarjolla lääkkeitä niin ottaisin kaiken! Se oli kuitenkin vain ajatus ja tiesin etten missään kohtaan toteuttaisi ajatustani.

Olin ajatellut synnyttäväni seisoviltaan mutta supistukset repivät kehoani äärimmilleen. Jalkani alkoivat täristä ja tunsin kuinka kaikki voimat lähtivät niistä pois. Kyyneleitäkin taisin tässä kohtaa päästää, sillä olo oli niin epätodellinen! Tuntui kuin kaikki maailman voivat olisivat kulkeutuneet kehoni läpi. Silloin myös totesin etten pystyisi enää seisomaan. Kätilö lähti hakemaan synnytysjakkaraa, mikä oli siinä kohtaan myöhäistä. Pääsin viimeisillä voimillani kipuamaan konttausasentoon vuoteelle ja sitten huusin ja mörisin.

10 minuuttia sairaalaan tuloni jälkeen tietoisuuteni oli jo kaukana. Tunsin olevani eläin. Tunsin olevani maailman vahvin ja heikoin. Tunsin alkukantaista voimaa. Tunsin tuskaa ja kauhua. Tunsin rakkautta. Miten on mahdollista tuntea kaikki maailman tuntemukset samalla kertaa? Tunsin myös etten ollut enää omassa kehossani vaan katselin tätä kaikkea jostain muualta. Kätilö kerkesi jakkaran haku reissultaan onneksi paikalle kreivin aikaan, sillä vauvan pää näkyi jo. Sitten hän, rakkaani, tuli sulavasti kahden ponnistuksen voimalla vatsani alle. Itkin onnesta ja helpotuksesta. Halusin vauvan heti vatsani päälle. Olo oli euforinen ja onnellinen. Sain toteuttaa ponnistusvaiheen juuri sellaisena kuin sen itse halusin.

Vauva oli vatsani päällä noin puoli tuntia, jonka jälkeen istukka syntyi. Se tuntui vain hieman epämiellyttävältä. En halunnut oksitosiinipiikkiä, joka annetaan rutiinisti kaikille. Luotin että jälkeisvaihe sujuu ihan luonnollisesti ilman ylimääräisiä kemikaaleja. Repeytymiä ei tullut ja vuotokin oli vähäistä. Emme ottaneet myöskään vauvalle k-vitamiini piikkiä. Kaikki oli siis enemmän kuin loistavasti!

Salissa vierähti kolme tuntia. Ensi-imetyksen jälkeen kävin suihkussa vauvan mennessä Jaskalle vierihoitoon. Emme kylvettäneet vauvaa ollenkaan. Mittaukset oli tehtävä synnytyssalissa ollessamme mutta muita toimenpiteitä vauvalle ei siinä kohtaan tehty. Muuten vauva oli ensimmäiset vuorokaudet minun ihoa vasten vaippasiltaan. Ja voi sitä rakkauden määrää, sitähän ei pysty sanoin myöskään kuvaamaan.

Synnytys kävi aikalailla niin kuin olin sen monta kertaa mielessäni käynyt läpi. Se oli juuri omannäköinen synnytys, jossa sain itse olla kapellimestarina. Kaikki suurimmat ja pienimmätkin toiveet synnytystoivelistastani toteutuivat ja siitä olen kiitollinen. Sairaalasta saatava synnytyskertomus oli tosi lyhyt. Synnytyksen kestoksi oli merkitty 5,5h josta ponnistuvaihe oli ruhtinaaliset 1 minuuttia. Jälkeisvaiheen kestoksi oli merkitty 30min. Paperilla synnyttäminen näyttää siis hyvinkin yksinkertaiselta!


Suuret kiitokset ansaitsevat mieheni Jaakko, doulani Erika sekä kätilöni (nimeä en muista vaikka juttelimmekin synnytyksen jälkeen). Te teitte synnytyksestäni täydellisen ja se säilyy läpi elämän muistoissani <3 span="">

****

Kertomus on julkaistu myös Elinan blogissa Naiseuden voiman sivuilla. 

Ei kommentteja: