torstai 28. syyskuuta 2017

Nopea synnytys

Olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni kaksi ja puoli vuotta sitten ulkomailla vähemmän hohdokkaissa oloissa. Edellinen kokemukseni oli ahdistuksen ja pelon värittämä ja päätyi imukuppisynnytykseen ja sen myötä repeämiin ja episiotomiaan. Odotin innolla synnytystä Suomessa, sillä olin varma, että Suomalainen sairaalakokemus takaisi riittävää turvallisuudentunnetta.

En edellisessä synnytyksessä ollut ottanut lääkkeellistä kivunlievitystä vastaan, ja olin päättänyt etten tälläkään kertaa ottaisi. Sen sijaan halusin olla mahdollisimman pitkään kotona, jotta voisin rentoutua ja homma hoituisi sukkelammin. Minulle oltiin kerrottu, että jos sairaalaan tulee liian aikaisin ei saa huonetta vaan joutuu käytävälle haahuilemaan supistuksineen. Se ei kuulostanut rentouttavalta.

Olin viikolla 40+6. Heräsin aamulla kuudelta supistuksiin, joita alkoi tulla noin kymmenen minuutin välein. En kuitenkaan mitannut kellolla, sillä olin suihkussa suuren osan ajasta. Lämmin paineella tuleva vesi helpotti kipuja, jotka tuntuivat enimmäkseen selässä. Jossain vaiheessa aloin olla kuitenkin tosi väsynyt. Mies lähti viemään poikaamme päiväkotiin vähän ennen kahdeksaa. Hän meinasi kyllä jatkaa sen jälkeen vielä töihin ja huikkasi minulle että soita sitten kun pitää tulla kotiin. Taisin sanoa vähän kiukkuisena että et todellakaan mene töihin tänään. Kun hän sitten palasi päiväkodilta päätin tulla pois suihkusta. Pukeuduin hänen avustamanaan.

Soitimme yhdeksältä synnytyspäivystykseen. Saimme ohjeet, että vielä voi odotella rauhassa kotona jos ei tunnu sietämättömältä. Jatkoin kotona miehen avustamana. Paras asento oli etunoja ja supistuksen tullessa kyykky. Mies silitteli selkää, mikä oli lohdullista, ja nosti ylös kyykystä. Välillä hän hoki, että sinä voit kohta paremmin. Minä sanoin vaan että voin mainiosti. En ole sairas. Minä synnytän!

Oli kulunut viisi tuntia supistusten alkamisesta. Kipu alkoi tuntua peräpäässä. Aloin epäillä, että minua varmaan ummettaa ja siksi kipu tuntuu niin voimakkaalta. Siirryin vessaan. Siellä meni tovi ja mies tuli katsomaan. Samassa kuului poks ja tuli verta ja lapsivettä, mistä mies hieman hätääntyi ja olimme yhtä mieltä että nyt nopeasti sairaalaan (se oli kuulemma ihan normaalia kuitenkin eikä hälyyttävää). Ja sitten alkoi ponnistuttaminen. Mies kyseli ajetaanko itse vai soitetaanko ambulanssi. Tiesin että sairaalaan ajaa 11 minuuttia, joten valitsin että ajetaan itse, vaikka mietin kyllä miten kummassa istuisin autossa.

Laitoin käsipyyhkeen housuihin ja menin miehen taluttamana takapenkille kontilleen. Ponnistusvaihe tuntui paremmalta kuin supistelu, kun oli taukoja ja semmoinen voitonriemuinen ja huojentunut olo, että kaikki on kohta ohi. Perillä oli vaikeuksia päästä ulos autosta ja pian tajusin etten todellakaan pääsisi sairaalaan omin jaloin. Joku ohikulkija haki meille äkkiä pyörätuolin ja puhui rohkaisevia sanoja. Pyörätuoliin oli kyllä vaikea istua. Koitin olla puolimakaavassa asennossa. Tosi huteran oloista. Mentiin infoon lujaa vauhtia ja minä komeasti karjuin kun ponnistutti. Minulle hoettiin ettei saa ponistaa. Jaa miten? Keskityin vain rentoutumaan ja annoin ruumiin hoitaa hommansa, mutten pistänyt vastaankaan.

Mentiin suoraan synnytyssaliin, jossa minulta autettiin housut ja kengät pois. Takki jäi päälle. Pää syntyi seuraavalla ponnistuksella, jota ei juuri tarvinnut itse avittaa, ja loppuruumis seuraavalla. Mieletön tunne! Sain vauvan heti rinnalle. Imetys alkoi oitis. Sain supistavaa lääkettä pistoksena, jotta istukka tulisi ulos. Ihmettelin eikö se itsestään tulekaan, mutta ehkä se on täällä tapana avustaa ulos. Pieni tikki vielä ommeltiin. Puuduttaminen oli ikävän tuntuista, mutta siinä vaiheessa sen kesti vertaamalla juuri kokemaani kipuun.

Koko homma kesti siis viisi ja puoli tuntia. Samana päivänä pääsi poikani ja isovanhemmat vierailemaan. Loppuaika sairaalassa oli miellyttävää. Yhdessä vaiheessa olin tosi väsynyt kun vauva valvotti yöllä, joten olin vaan iloinen, että olin 48 tuntia osastolla eikä tarvinnut huolehtia kodinhoidosta ja muusta. Ruokaa tuotiin nenän eteen ja sai paljon hyvää opastusta ja huolenpitoa. Olin oikein tyytyväinen.

Ei kommentteja: