Kesä 2014, remppavauva

Kesä ja helteet. Juuri sitä mun mielestä mahdollisimman ihanaa aikaa Suomen vuodenajoissa. Mun kroppani ei arvostanut kuumuutta ja turvotus oli infernaalinen. Mä odotin innoissani toista vauvaa syntyväksi jo kaksi viikkoa. Joka päivä. Esikoinen tuli viikolla 38+1, joten olisi kuvitellut, että kakkonen tulee aiemmin. Harmittelin mielessäni, että ei taida osua tulevan kummitädin kanssa samalle syntymäpäivälle, kun se olis osunu 38+5. :D Vauvan syntymäpäivä oli 38+6. Supistuksia oli ollut pari viikkoa "säännöllisesti kerta tunnissa". Joka kerta toivoin, että tulis nyt seuraava supistus pian ja voi kun se sattuisi! Oon mä aika outo.

Uuden talon remontointi oli kesken ja mä jumppasin siellä niin paljon kun jaksoin. Saunoin synnytystä edeltävänä viikkona varmaan joka päivä. Maanantai-iltana kävin vielä saunomassa, söin jätskiä ja menin nukkumaan joskus yhdentoista aikaan. Tylsistyneenä, että ei vieläkään tapahdu mitään. Yöllä heräilin supistuksiin ja oikeastaan kolmen supistuksen jälkeen oli pakko nousta ylös. En siinä kohtaa vielä uskonut, että on tosi kyseessä. Oli vaan epämukavaa maata, joten sen takia tulin käppäilemään. Kello oli 0.47, ku nousin ylös ja katoin kelloa. Ryhdyin kyllä toiveikkaana heti merkkaamaan aikoja ylös. Supistusten väli oli heti ylösnousemisen jälkeen noin 8min. Ne oli vähän epämääräisiä, kun joskus sattui enemmän ja joskus ei.

Tunnin päästä väli oli viittä minuuttia ja herätin miehen, että se on nyt unet nukuttu tältä yöltä. Mies keitti kahvit, käytti koiran pihalla ja herätteli ja puki esikoisen (2,5v). Mä vaan puhaltelin ja olin. Harvinaisen "seesteinen" olotila supistusten välissä. Kattelin autossa kännykästä väliaikoja ja oli 4-5min. Kellonajasta huolimatta esikoinen oli riemuissaan yöllisestä automatkasta mummilaan hoitoon. Katuvalot keskellä kirkasta kesää oli tosi jänniä. Monta kertaa mies kyseli matkalla, että onko kiire, miltä tuntuu, pitääkö ajaa lujempaa. Ajomatka meiltä anoppilan kautta sairaalaan oli noin tunnin. Koitin sanoa, että ihan vaan nopeurajoitusten mukaan ajelet ja kaikkiin kurveihin ja mutkiin pitää mennä tosi hitaasti. Ihan kun olisi heppatraileri perässä. Minä ja mun mahani emme arvosta vauhdikkaita kurveja. Taisi miehellä olla mielessä kauhukuva erään ystävämme synnytyksestä 11 päivää aiemmin, kun vauva syntyi 10km ennen sairaalaa. Ei edes ambulanssi kerennyt siinä vaiheessa paikalle. Hassu fiilis mennä sairaalaan. Mulla oli ihana kevyt kesämekko päällä ja kaikkien supistustenkin keskellä tunsin itseni jotenkin kauniiksi. Muistan jostain lasioven heijastuksesta katsoneeni vielä "viimeisen kerran" pyöreän mahan sivuprofiilia.

Noh. Sairaalassa kirjattiin meidät sisälle 3.05. Ihanasti oli rauhallista ja olivat lukeneet mun laput toiveista. Mun toivelista nyt ei ollut kovin pitkä. Suurinpiirtein: ilokaasu, amme, antakaa mun olla rauhassa, piikkejä vaan hengenhädässä. Alkulöpinät ja tutkimukset kesti muistikuvien mukaan tosi vähän aikaa. Kuitenkin pulahdin ammeeseen "vasta" puol neljä. Juteltiin ja naureskeltiinkin siinä supistusten välillä kätilön kanssa, kun se otti niitä käyriä ennen veteen pääsyä. Hetken aikaa kyllä mietin, että haluanko mä ammeeseen vai en, kun kuulin, että sinne asti ei ilokaausun piuhat yllä. Perhana. Eikä sinne saanut synnyttää. Perhana. Amme vauhditti hommaa ihan reilusti. Mies lähti viemään autoa oikeammalle parkkipaikalle ja se on tosi tosi lyhyt matka. Yhdet ovet pihalle ja istuu vaan auto oli ihan oven edessä, se "oikea" parkkipaikkakin oli kyllä ihan vieressä. Mä voin ihan mielelläni kävellä. Jokatapauksessa sen auton vientimatkalla mulla tuli monta kertaa tosi ikävä sitä. Siinä vaiheessa, kun mies tuli takaisin 10min myöhemmin, ni taisin jo tuumata, että ei oo mahdollista, että nyt jo tekis mieli ponnistaa...

Tasan neljältä soitettiin kelloa, että jos ei sinne altaaseen saa tuupata, ni mun on tultava pois. Myöskin sen takia, että mulla alkoi olemaan todellinen ikävä sitä ilokaasua. Vedet meni siinä vaiheessa, kun mua nostettiin altaasta. Taisin kakkiakin sinne samalla. Siinä taisi olla kätilö ja lastenhoitaja molemmat, kuivattelivat vähän ja mut sai suurinpiirtein kantaa sängylle.Sekin meni mun mielestä ihan minuutissa, mutta papereiden mukaan viittä yli sain sitten kaasun ja luvan ponnistaa. Ponnistusasento oli polvillaan sängyllä ja selkänoja ylhäällä sama kun edellisellä kerralla. Olin ajatellut, että olisi kiva kokeilla synnytysjakkaraa tai jotain, mutta eipä siinä hetkessä muuta ajatellut, kun hakeutua siihen asentoon, jossa olo oli sopiva. En ponnistanut ihan heti, kun ei tuntunut "valmiilta". Ensimmäisenkin lapsen kohdalla piti koota itseään hetki, että uskalsi ponnistaa ja sillon oli jotenkin aavistuksen hätääntynyt olo. Nyt kun tiesi mistä on kyse, niin pystyi rauhallisemmin olemaan. Maltoin myös pään ponnistamisen jälkeen jäädä odottamaan seuraavaa supistusta. Vaikka jotenkin se tuntuu nyt ajatuksena tosi karulta, että odotellaan vaan rauhassa kun toiselta on pää ulkona. Ponnistusvaihetta 7min ja Nööli sitten syntyi. Tuli nyrkki rinnalla, joten ilmeisesti sen takia tuli pieni nirhauma, joka tarvitsi kai kolme tikkiä. Mä olin toivonut, että ei yhtään ylimääräistä piikkiä missään vaiheessa ja toive toteutui. Ompelukin sujui puudutesprayn ja ilokaasun kanssa. Nööli sai pakollisen K-vitamiinin, mutta se onkin ihan perusteltua. Istukka tuli helposti parilla pienellä ponnistuksella.

Nööli oli rinnalla makoilemassa pitkään ja vähän harjoitteli imemistäkin siinä. Hirmu virkeä ja availi ääntään pitkän aikaa. Puolitoista tuntia kai siinä sitten vierähti, kun kello oli jo kuuden pintaan, kun Nööli puettiin ja kapaloitiin ja mä käppäilin vessaan ja muuta. Osastollekin kävelin synnytyssalista omin jaloin (aamuvuoron kätilö ei ollut kauheen innoissaan siitä) ja vointi oli tosi hyvä. Esikoinen tuli innosta puhkuen seuraavana päivänä katsomaan ja makusteli sanoja "isosisko" ja "pikkusisko".

Taisin sillon sanoa miehelle, että ei koskaan uudelleen, mutta nyt kun ajattelee, niin... mikä ettei? :D :D