torstai 29. joulukuuta 2011

Matkasynnytys

Tiistai 13.12.2011 (41+4)
Kömmin sängystä ylös tytön nukuttamisen jälkeen (n. klo 00.30), koska halusin jälleen nauttia hieman omaa aikaa. Siispä olohuoneeseen jouluvalojen hämärään kajoon, tietokone auki ja televisiosta lemppariohjelmaa pyörimään. Inka oli tosi levoton tänäkin yönä, joten liian pian piti lähteä sitä rauhoittelemaan. Tarkoituksena oli hierontatyynyä käyttää jälleen, sillä kun alkuillasta sain helpotusta jumitiloihin ja kaupan päälle tuli vielä parit menkkajomotukset sekä mukavaa tunnetta lantioon. Ne eivät kuitenkaan kauaa kestäneet silloinkaan. Nyt senkin käyttö sitten jäi, koska makuuhuone kutsui.. Ehkä pääsisin tytön nukahdettua sitten kokeilemaan sen kuitenkin vielä..?


Likka itki aivan paniikissa eikä millään rauhoittunut. Päätin sitten joskus klo 02 ottaa tytön mukaani olohuoneeseen, jos sinne nukahdettaisi vaikka. Saisi edes Toni nukkua ja pääsisi joillain silmillä töihinkin muutaman tunnin päästä.


Tyttö oli ihmeissään tietysti, eihän meillä tällaisia järjestelyjä ole koskaan aiemmin tehty. Rauhoittui kuitenkin, muttei nukkunut vaikka torkahtelikin sekunneiksi sylissä. Mahassa särki hyvin hentoisesti tuon ajan. En sitä arkuutta juuri huomannut muulloin kuin tytön liikahtaessa voimakkaammin sylissä. Mutta näitähän nyt oli ollut jo silloin tällöin edellisinäkin päivinä.
Vaille 03 lähdettiin sänkyyn uudelleen yrittämään nukkumista. Hirmuinen huutohan siitä hetkeksi tuli, onneksi piakkoin alkoi rauhoittumaan ja oli hetkiä hiljakseenkin välillä. Huomasin jonkin jomotuksen tapaisen tulevan klo 3.15 jälkeen aina kun tyttö huusi. Se jomotuksen laukaisumekanismi kiinnitti huomioni ja itsekseni hymyilin, että jos tuo Inka kuitenkin avustaa pikkusisarusta syntymään tällä yöheräilyllään (joita oli ollut muutamana yönä peräkkäin ja jotka meillä oli aika ihme tässä suuruus- ja toistuvuusluokassa).


Muutaman huutojomotuksen jälkeen Inka nukahti. Jäin jännittyneenä paikoilleni katsomaan vieläkö jomotukset jatkuvat. Jesss! Ainakin 1 tuli. Avasin heti puhelimeen lataamani turhaakin turhemman, mutta näin jälkikäteen katsottuna sitäkin tärkeämmän supistuslaskurisovelluksen ja aloitin..
Klo 3:41 supistuksen kesto 58s
Klo 3:48 supistuksen kesto 52s, edellisestä 7min


Pomppaan seisomaan ja tärisen jännityksestä. Voi kun nämä eivät loppuisi! Hiivin makuuhuoneen oven toiselle puolelle ja puren kynsiäni. En tiedä miten päin olisin. Koko tilanne jännittää. Missä vaiheessa herätän miehen, missä vaiheessa äitin (joka onneksi meillä tänäkin yönä oli valmiudessa Inkaa ja synnytystä ajatellen..!) Ja ylipäänsä se suurin, mistä tiedän koska täytyy lähteä?


Kerään niitä tavaroita yhteen kasaan joita ei ole aiemmin voitu pakata. Jännittää niin etten tiedä rakennanko pelkästään sillä supistuksia. On pakko herättää Toni, jos se rauhoittaisi tilannetta kun ei tarvitse olla yksin.
Klo 3:56 supistuksen kesto 43s, edellisestä 9min
Klo 3:59 supistuksen kesto 24s, edellisestä 3min

Käyn herättämässä äitin ja kerron että hän varmaan kuitenkin joutuu järjestelemään työpäivänsä uudelleen ainakin aamupäivän osalta. Tuskin tässä kauaa menisi kuitenkaan, joten varmaan töihin pääsee kuitenkin. Täytyy vaan keksiä sitten miten vaihdetaan Inka Tonin hoiviin..
Klo 4:02 supistuksen kesto 27s, edellisestä 2min
Klo 4:05 supistuksen kesto 52s, edellisestä 4min
Klo 4:09 supistuksen kesto 38s, edellisestä 4min
Klo 4:12 supistuksen kesto 24s, edellisestä 3min


Pesen vesipulloa ja odotan ovien kolahduksia. Aaah! Nyt en ole enää yksin. Toni sen sijaan on aivan puulla päähän lyöty. Raahautuu tupakalle ja sitten pidän tilannekatsauksen. Tässä ne pakkaamattomat mille pitää keksiä joku kassi ja pyydän että auttaa mua löytämään ne loputkin.
Jokaisella supistuksella on keskityttävä. Lasken kestoa myös hengitystahdistani, aivan kuten Inkaa synnyttäessä. Se toi jotain varmuutta siitä koska helpottaa. ”1, 2, 3.. 8 ja puuuh pahin ohi, 9, 10, 11”


Klo 4:15 supistuksen kesto 41s, edellisestä 4min
Klo 4:19 supistuksen kesto 45s , edellisestä 4min
Klo 4:22 supistuksen kesto 37s, edellisestä 3min
Klo 4:28 supistuksen kesto 44s, edellisestä 6min
Klo 4:38 supistuksen kesto 36s, edellisestä 10min. Välissä oli luultavasti yksi, mutta en ehtinyt saada sovellusta auki tarpeeksi pian.


Toni on jo pakannut autoa ja raahannut kasseja. Menihän auton puhdistamiseenkin tolkuttomasti aikaa. Ihana talvi Äiti hieman jo hoputtelee ja koko ajan tapahtuukin edistystä lähdön kanssa. Ei tässä ole vitkuteltu, halutaan vaan että kaikki tärkeä on mukana. Toisekseen listalla oli myös mm. turvaistuimen irroittamista, penkin kaatamista ja tavaroiden tiettyä järjestystä autossa. Olinhan varautunut synnyttämään siellä.


Klo 4:40 supistuksen kesto 35s, edellisestä 2min
Klo 4:42 supistuksen kesto 20s, edellisestä 2min. Kestot ei enää pidä ihan paikkaansa kun tajusin ”liian myöhään” supistuksen nousevan, koska yritin jouduttaa lähtöä.


Klo 4:44 supistuksen kesto 26s, edellisestä 2min
Taidetaan olla jo eteisessä pukemassa. Toni tulee nopein askelin mun ohi, pakko ähkäistä että lopettaa. Häiritsee supistusta hurjasti. Heitän alushousut pois, tiedän että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä matkalla. Yöpaita on ihanan lohduttava, samoin ne kotihousut, aivan ihanat lökärit jotka jalkaani sujautin.


Vielä viimeinen tsekkaus. Rahaa, puhelin ja neuvolakortti. Homma hoidossa. Onhan tämä ja tämä kassi mukana, entäs ne penkit käännetty…? Sitten mennään! Vielä virnuilevalle unenpöpperöiselle äitille halaus ja lupaus että yritetään ainakin Lapinlahdelle ehtiä. Naputan vielä tekstiviestin siskoille ja pikapäivityksen feissariin, että nyt lähdettiin!


Klo 4:46 supistuksen kesto 36s, edellisestä 2min
Alaovi ei auennut kerrasta ja siinä samassa iski supistus. Sormi pystyyn Tonille merkiksi ettei hätäile sen oven kanssa koska oli jo sovittamassa avainta lukkoon. Nyt on keskityttävä, aivan kuten aiemmissakin synnytyksissä. Huuh, menihän se. Nyt vauhdilla autoon istumaan takapenkille ja lämmöt täysille. Nyt ei enää jännitä, eihän? Olen varma että supistusten väli kohta harvenee koska päästiin jo liikkeelle.


Seison ensin polviseisonnassa selkä menosuuntaan, totean sen kuitenkin jo alkumetreillä aika huteraksi ja ajattelin säästää sitä myöhempään tarpeeseen. Kun kerran vielä pystyn istumaan normaalisti, niin sitä sitten teen. Onhan sekin lähes pystyasennoksi luettavissa. Makuulle en todellakaan halunnut koska tahdoin vauvan laskeutuvan oikeassa asennossa. Supistusten aikana suljen silmäni ja yritän kuunnella Sonata Arcticaa joka taisi autoradiossa pauhata. Vielä ei haittaa kuulla ääniä supistusten aikana. Kunhan kukaan vaan ei liiku nopein liikkein edessäni ja ympärilläni, niin pärjään.


Klo 4:48 supistuksen kesto 35s, edellisestä 2min
Klo 4:50 supistuksen kesto 26s, edellisestä 2min
Klo 4:52 supistuksen kesto 38s, edellisestä 2min
Klo 4:54 supistuksen kesto 31s, edellisestä 2min
Klo 4:57 supistuksen kesto 40s, edellisestä 3min
Klo 5:00 supistuksen kesto 32s, edellisestä 2min


Ajalla ei ole mitään merkitystä. Huomaan nenän puutuvan supistusten jälkeen. Samoin molempien käsien olevan liki kestokrampissa. Nyt tarvitaan happea! Ruuvaan ikkunaa auki ja työnnän nenän vetoisimmalle kohdalle. Yritän rentoutua. Nenän kautta sisään, suusta rentona ulos. Ei toimi, kädet edelleen ihan mutkalle vääntyneinä vaikka miten ne rennoksi syliini laskisin, nenä sen sijaan on jo normaali. Löydän penkistä ”taskun” johon saan toisen käteni. Se pakottaa myös toisen käden pysymään aloillaan. Nyt alkaa helpottaa! Toni kyselee aina välillä missä mennään. Uskon edelleen ehtivämme. Täpärästi, mutta ehtivämme kuitenkin. Supistukset eivät tee pahaa, eivätkä ole kovin voimakkaita. Tiheästi niitä tietysti tulee, mutta en ole huolissani, sen verran olen kuitenkin panikoinut juuri tätä hetkeä. Lähtöä, sairaalaan pääsyä ja muuta että luulen sen olevan ihan vain tuota jatketta edelleen.


Klo 5:02 supistuksen kesto 31s, edellisestä 2min
Klo 5:06 supistuksen kesto 45s, edellisestä 4min
Klo 5:08 supistuksen kesto 23s, edellisestä 2min
Klo 5:10 supistuksen kesto 41s , edellisestä 2min
Klo 5:13 supistuksen kesto 44s, edellisestä 3min
Klo 5:16 supistuksen kesto 40s, edellisestä 3min
Klo 5:18 supistuksen kesto 23s, edellisestä 2min
Klo 5:20 supistuksen kesto 68s, edellisestä 3min
Perhana, unohdin stopata laskurin.
Klo 5:22 supistuksen kesto 43s, edellisestä 2min


En piru vie pysty seuraamaan enää. Pitää keskittyä jo enemmän, eikä tuo tietyn napin huiskaisu puhelimesta enää onnistu. Tärisen joka supistuksella aina enemmän. Kestää kauan ennen kuin ymmärrän, että se on varmasti vauvan siirtymisvaihetta. Päätän pian nousta ylös, palaan alkuperäiseen asentoon eli polviseisontaan selkä menosuuntaan päin. Jalat niin leveällä kuin pystyn ja keho niin suorana kuin matalassa autossa nyt kykenee. Supistukset helpottavat hieman ja tärinäkin on vähäisempää.


Klo 05:30 kehoitan Tonia katsomaan sillä silmällä pysähdyspaikkaa että tietää ohjata Hätäkeskuksen oikeaan paikkaan. Ajetaan kuitenkin vielä vähän.. Jokin pakottaa painamaan pikkaisen. Se on menoa nyt! Kaivan meidän ns. synnytyskorista kosteussuojan alleni ja pyyhkeen sen päälle. Yritän suojata autoa sopivasti. Lasken housuni polvitaipeisiini ja valmistaudun. Helpompaa ne on nostaa takaisin ylös kuin riisua enää myöhemmin.
Tuntuu että on ajettu ikuisuus eteenpäin siitä kehoituksesta eikä Toni ole vieläkään pysähtynyt. Rääkäisen kovempaa että NYT. Toni alkaa kaivamaan puhelintaan ja jatkaa ajoa etsien sopivaa paikkaa.


Klo 5:39 soitto hätäkeskukseen otsikolla ”emäntä synnyttää tossa takapenkillä”. Toni jatkaa ajoaan ja tähtää huoltoasemalle. En välitä mitä hätäkeskus ohjeistaa. Selälleen meno nyt olisi silkkaa ajanhukkaa ja liki pahempi vaihtoehto ajatellen synnytyksen turvallisuuttakin. Pitkittäisi helposti vauvan syntymistä ja sitä en enää halua. Se vaihtoehto kokeiltiin jo Inkaa synnyttäessä. Vaikkei tuo ponnistusvaiheen pituus silloinkaan mikään pitkä ollut, mutta aivan selkeästi huomasi kuinka paljon vaikeampaa se oli. Nyt kun koko ambulanssiakaan ei edes näy, niin en varmasti lähde selälleni.


Kysymyksiä tulvii ja Toni onneksi osaa suurimpaan osaan vastata itse. Kyselee tarvittaessa. Jatkuvasti kuulen miten Toni joutuu vastaamaan että ”ei se kyllä pääse/mene” ja tiedän niiden kovasti yrittävän puhua mua makuuasentoon ”tai edes kyljelleen”.
Työnnättää jatkuvasti enemmän ja enemmän, eikä vähiten siksi että Tonin ajokyky yksikätisenä raskaan auton ratissa on vähintäänkin painajainen tässä tilanteessa. Viimeisiä kymmeniä metrejä viedään ja sitten pysähdytään. Hätävilkut päälle ja auto parkkiin kaikkein näkyvimmälle osalle huoltoaseman pihaa että meidät löydetään heti.


Tiedän ettei tästä enää ambulanssiinkaan siirrytä. Mikä ei oikeastaan haittaa lainkaan, näinhän olin tämän kuvitellut menevänkin. Vedet eivät ole menneet, kai. Sitäkin kysellään ainakin kahdesti. Housut eivät ainakaan mitenkään märät ole. Vain hieman joten luulen sen olevan pikemminkin pissaa. Mutta suoli alkaa kyllä samalla hetkellä tyhjenemään. Asento ei ole ihan parhain tähän toimitukseen, mutta hei, ainakin housut toimivat haavina jos jotain on pakko keksiä hyvänä puolena. Ja milläs pidätät? Haha!


On pakko olla niin suorana painautuneena eteenpäin, tiukasti selkänojaa halaten, kuin kykenen. Ikuisuus kuluu. Pian tunnen hennon poksauksen ja housuihin putoaa jotain ”isompaa”. Lienee tullut tulppa siinä veden mukana. Onneksi pian kuuluukin sellaisia ääniä että ambulanssi kaartaa vierelle.


Klo 5:48 Hätäkeskuksen puhelu loppuu, se tarkoittaa sitä että ambulanssi on täällä. Kaksin kappalein. Samassa vauvan pää työntyy ihan hollille, käsin kosketeltava tunne jota en halunnut jättää kokematta


Tunnen kuinka pitäisi vielä hieman saada asentoa leveämmäksi. Harmi että tila loppuu kesken, toinen jalka on oveen nojaamassa ja toinen kaadetun penkin reunaan. Reippaat naiset tulevat rohkeimpina ensin tutkimaan ja yritän pysyä tässä maailmassa. On vaikea korjata asentoa enää sitten kun jalka valahtaa auton oven mukana hieman penkin reunan yli.


Kerron heti ensimmäisenä pään olevan juuri tasan tuossa parin sentin päässä syntymisestä ja pian näin toteaa minua tutkiva nainenkin. Taas yritetään puhua pitkä tovi mua makuulleen tai kyljelleen. Nyt se ei ihan aidosti onnistu, vaikken kauhean aktiivisesti edes yritä asentoani vaihtaakaan. Tähän asentoon haluan jäädä, näin minä toimin parhaiten meidän molempien hyväksi. ”Kätilö” koittaa ilmeisesti pitää vauvaa vielä hetken odottelemassa ja painaa päätä sen verran ettei enää alemmas ainakaan tule. Huutelee ohjeita muille ja tiedottaa tilanteesta. Minulle ja minun ohi puhutaan niin paljon, että luulen aikaa kuluneen jo vaikka kuinka paljon.
Joka kerran kun yritänkään liikauttaa itseäni, tunnen miten ”kätilön” käden liikahdus laittaa ponnistuttamaan entistä kovempaa. Pian hän huomaakin että turhaa se on.. Nyt yritetään vain keksiä kuinka hän pääsee parempaan asentoon ja saa vastaanotettua vauvan. Eihän se ihan helppoa ole kurkkia auton ovesta 90 asteen kulmasta. Pyyhkeitä on levitelty jo alleni ja housujeni päälle vauvaa ajatellen. Saisi laskeutua niille sitten syntyessään.


Ehdotan poikittain kääntymistä, ja sekin olisi kuulemma parempi. Yritän kääntää itseni penkille sivuttain, persus ”kätilöä” kohti mutta sekin liike on liikaa. Pian toinen näistä naisista käy rempaisemassa kuskin penkin niin eteen kuin saa ja samassa ”kätilö” pomppaa tuohon tyhjään tilaan kyykkimään. Nyt tai ei koskaan! Pieni työntö ja pää on syntynyt. Toista perään ja pian pohkeideni päällä onkin poikittain jokin pieni, tahmea ja lämmin ihmisen alku. Kuulen kehuja sekä itsestäni että vauvasta, joka jaloissani huutaa. Kellonaikaa kysellään, syntymäaika klo 05:55!


Kurkin näkisinkö vilaustakaan vauvasta samalla kun halaan selkänojaa ja pahoittelen etten pystynyt siirtymään enää. Helpotus on suunnaton ja mieli täynnä hymyä. Nappaan korista fleece peiton ja ojennan sen ”kätilölle”, saadaan lapsi lämpöiseen, onhan ulkona kuitenkin pakkasta ja auton ovikin avoinna ainakin osittain. Olen itse jumissa jalkateristäni penkin ja kätilön välissä, eipä minulla kiirettä irti olekaan enää.


Pyyhkeisiin ja peittoon kääräistyn vauvan huuto kuuluu kirkkaana ja pian etsiskelläänkin napanuoraa kuin neulaa heinäsuovasta lämmikkeiden välistä. Varotaan palelluttamasta pientä enempää. Katkaistaan se ”vain jostakin” että päästään pian irti, ehtiihän sen katkaisemaan paremmin sitten sairaalassakin.


Vauva kiirehditään ambulanssiin lämpiämään ja me ”kätilön” kanssa kampeamme itseämme autosta. Heitän housut jalastani keskellä parkkipaikkaa ja siirryn lavetille samalla nauraen sille ajatukselle kuinka aamukahvilla olijat saivat mielenkiintoisen tilanteen seurattavakseen. Ehkä parit verkkokalvoille palaneet painajaisetkin..


Ambulanssiin siirryttyäni odoteltiin pieni hetki Tonia joka toimitti mulle käsilaukun ja kameran vielä kyytiin. Ei sen enempää ehditä sanoja vaihtelemaan. Kyselen ambulanssiväeltä joko sukupuoli on selvinnyt. Ja olihan se, koska pian sainkin hurmaavan pienen tytön rinnalleni ja matka kohti KYS:iä alkaa.


Sisko laittaa juuri tekstiviestin (06:05) ja kyselee mikä on tilanne, naputan vastauksena ”just synty”. Samassa puhelin piippaa uudellen, ”ehdittekö?” ja nauran itsekseni pelkän ”ei” vastauksen kirjoittaessani.


Aika haipakkaa mennäänkin sitten kun kaasua alettiin painamaan. Vauva ei meinannut millään pysyä rinnalla siinä höykytyksessä ja siksi sitten vähän hidastettiinkin vauhtia. Oltiin vaan yltä päältä sotkussa, joten yritettiin jos pärjättäisi ilman imetystä saliin asti, siellä kun päästään vähän pyyhkäisemään tissejäkin puhtaammiksi. Kaikki on kuitenkin hyvin, mitään hätää ei ole.
Huumorinaisia muutenkin tuntuivat nämä kätilöenkelit olevan (tai sitten moni asia tuntui tavallista hauskemmalta siinä vauvahattaran luomassa humalassa). Kiittelin matkalla useaan kertaan sitä, että sain ponnistaa siinä asennossa jossa olinkin. Olin aidosti onnellinen, enkä usko että tämä ”kätilö” tajusi miten suuri vaikutus tuolla oli sairaala-aikaankin, siis IHAN kaikkeen ja se ehkä jäi harmittamaan eniten. Olisin halunnut kiittää ajan kanssa.. Tai edes saada kerrottua miten se vaikutti kaikkeen jälkikäteenkin.


Sairaalaan jäi synnytettäväksi istukka joka tuli hienosti, vain hieman kalvot repaleisena. Imetystä ja sitten suihkuun. Muutama tunti istuttiin Tonin kanssa synnytyssalissa ja ihmeteltiin vain. Pääasiassa molemmat puhelimia naputtaen, olihan aika hurjaa menoa kerrottavana ja yritettävänä purkaa. Naurettiin, syötiin, ihmeteltiin ja viestiteltiin.

Samana iltapäivänä saatiin vielä sairaalaan oma synnytyskertomus jonka tärkein lause kuului näin:.
”Synnyttänyt klo 5:55 ambulanssiin virkeän tyttövauvan”. Tästä meillä riitti hupia miehen kanssa.

Mies kun lähti sitten puolilta päivin hakemaan Inkaa Kuopioon, niin oli matkalla sitten osoittanut huoltoasemaa ja sanonut että siellä se sisko syntyi

Tämä synnytys jää varmasti elämään meidän mieliin arkipäivissäkin. Ainakin aina tuon paikan ohi ajaessa. Sitä jo kotiin tullessa sitten kerrattiin että missä tapahtui mitäkin. Myös autoon istuessa tunsin hassun kutinan mahanpohjassa. Istuin täsmälleen samalla paikalla ja mietin miltä tuntui pari aamua sitten matkata toiseen suuntaan.. Kuinka unenomaista se kaikki voikaan olla?

2 kommenttia:

miia kirjoitti...

Kaunis tarina! :)

Anonyymi kirjoitti...

Tosi uskomaton kokemus ja hieno tarina