Aamulla kävin vielä äitiysneuvolassa ja kaikki oli hyvin. Puoliltapäivin oli vuorossa muskarin pikkujoulu esikoisen kanssa. Ja siellä oli niin kivaa molemmilla! Esikoisen päiväuniaikaan kävin hakemassa postit ja päätinpä tehdä pikkuisen lumitöitä, josko se saisi synnytystä käynnistymään, olihan laskettu päivä huomenna.
Iltapäivästä sovin vielä joulupukin jouluaatoksi ja sen jälkeen tuumasin, että nyt on kaikki valmista ja lapsi voi syntyä. Ja kuinka ollakaan, noin viiden aikaan alkoi tuntumaan selkeämpiä vihjaisuja tulevasta syntymästä. Kuuden aikaan kehotin miestäni soittamaan anopille ja tiedustelemaan hänen mahdollisuuttaan tulla esikoiselle lapsenvahdiksi. Mummo pääsisi kyllä tulemaan ja sovimme, että katsomme miten tilanne etenee parin tunnin ajan ja soitamme sitten.
Vaikka ensimmäisessä synnytyksessäkin pomputtelin pallolla, niin en muistanut miten tehokas kivunlievittäjä se oli. Kuljin huoneesta toiseen pallo parhaana kaverinani ja aina supistuksen tullen vaan pomputtelin sen pois, kun lantioni vajosi rentoon asentoon. Kävin myös suihkussa ja sekin rentoutti.
Myös oman kodin ihanan rauhallinen tunnelma sai oloni rentoutumaan. Olohuoneessa paloivat tunnelmaa luovat jouluvalot sekä ihanan voimaannuttavasta Mother's blessing -tilaisuudesta läheisimmiltäni ja ystäviltäni saamani kynttilät. Kuuntelin omanlaistani musiikkia ja liikuin juuri niin kuin hyvältä tuntui. Söin, kun oli nälkä ja join, kun janotti.
Kahdeksan aikaan kehotin miestäni soittamaan anopille ja pyytämään hänet tänne jo nyt, ettei tarvitsisi sitten yöllä lähteä ajamaan, jos vaikka tulisikin lähtö synnyttämään. Hän sanoi lähtevänsä ajamaan noin yhdeksän aikaan. Matkaan menisi reilu tunti.
Kävin uudelleen suihkussa ja sen jälkeen sisätila alkoi jotenkin ahdistaa. Päätin mennä käymään kävelyllä ulkona ja se oli aivan täydellistä. Oli rauhallinen, pikku pakkasen ilta. Lumi narskui ihanasti kenkieni alla, hiljaisuus hyväili kaikkia aistejani ja taivaalla liikkuvien pilvien lomitse vilahteli melkein täysikuu. Nautin ja hengitin luontoa ja kaikkea sitä luonnonvoimaa pyytäen apua synnytykseeni. Minulla oli kyllä muutenkin todella rauhallinen olo synnytyksen suhteen. Jotenkin heti, kun kivuliaammat supistukset alkoivat, annoin vain kehoni toimia ja kuuntelin sen viestejä ja hakeuduin erilaisiin oloani helpottaviin asentoihin supistusten aikana.
Kymmeneltä soitin Vammalaan ja juttelin tilanteesta. Kätilö tuntui hieman epäuskoiselta, kun kerroin selviäväni supistuksista vielä kävellen ja hengitellen, ja varsinkin, kun kerroin lasketun ajan olevan juuri nyt. Kätilö kertoi, että suihku yleensä näyttää mihin suuntaan synnytys on menossa, että onko kyse vielä esimerkiksi ennakoivista supistuksista. Puhelun jälkeen olin itsekin hieman epäluuloinen. Onko synnytys käynnistynyt? Meneekö tämä ohi? Voisiko olla mahdollista, että vauva syntyisi niin tarkasti laskettuna päivänä?
Kun anoppi tuli, menin taas suihkuun ja eivät ne supistukset sinne jääneet, vaan nyt aloin kaipaamaan jo jotain muuta apua, kuin palloa, suihkua, hengittelyä ja laulua. Tulin pois suihkusta ja puin yöpaidan kuitenkin ylleni, koska ajattelin, että ei se lähtö nyt kuitenkaan vielä tule ja olisi ihana saada hieman nukuttua. Esikoisesta avautumisvaihe oli ollut pitkä.
Hieman puolenyön jälkeen huomasin hakeutuvani yhä matalampaan ja konttaavaan asentoon supistusten aikana. Pyysin mieheni hieromaan ja painamaan alaselän pisteitä ja ne auttoivat todella paljon. Hieman olin pelännyt sitä, että miten raegoin anopin tuloon, mutta pystyin olemaan ihan omassa tilassani ja rauhassani, supistukset olivat jo sen verran voimakkaita, että niihin oli kerta kaikkiaan pakko vaan heittäytyä.
Vaihdoin yöpaidan päivävaatteisiin melkein vaatekappale kerrallaan, kun välissä tulikin jo supistus. Mieheni oli vielä hetki sitten ollut menossa nukkumaan, kunnes näki parhaaksi alkaa pakata tavaroita mukaan sairaalaan. Hän oli varannut jos jonkinlaista keksiä, sipsiä, ruokaa, juomaa ja hedelmiä, koska ensimmäinen synnytyksemme oli ollut pitkä ja naposteltavaa olisi silloin kaivattu enemmän. Mieheni myös soitti Taysiin, koska ajokeli oli nyt aika huono, eikä Vammalaan ajaminen sen vuoksi houkutellut. Itse ajattelin, että voisimmehan mennä Taysiin vaan tarkistuttamaan tilanteen. En nimittäin yhtään osannut sanoa missä vaiheessa avautumisvaihe oli, koska kipukin tuntui jotenkin niin erilaiselta, kuin esikoisen aikana. Selvisin supistuksista nyt paljon paremmin. Hengitin niitä kohti ja vapautin ja avasin itseni ja kehoni. Puhuin kätilön kanssa puhelimessa aina supistusten välillä ja hän sanoi, että ehkä sun kannattaa jo tulla tänne. Tässä vaiheessa muuten lauloin supistusten aikana jo todella kovaäänisesti matalaa ääntä, eikä itse asiassa ollut enää niin kivaa olla kotona, vaikka esikoinen olikin jo nukkumassa...
Mieheni otti tavarat, minä heitin takin niskaan ja pukkasin kengät jalkaan, enkä jaksanut sitoa edes kengännauhoja. Odotin malttamattomana, kun mieheni putsasi ja rapasi autoa lumesta ja jäästä. Muistin vielä kännykkäni ja murehdin päälle jääviä jouluvaloja. Jälkeenpäin ajattelin, että kyllä silloin aivot vielä kuitenkin jotenkin toimi, kun ehdin tuollaisia ajatella!
Noin 20 minuutin automatkalla supistuksia tuli 6-7 ja käden kivunlievityspiste peukalon ja etusormen välissä toimi kohdallani aivan uskomattoman hienosti. Painoin pistettä todella lujaa ja välillä hieroin ja hengitin. Teiskontietä ajaessamme ajattelin, että eihän mua vaan jo ponnistuta, mutta sivuutin ajatuksen. Halusin vaan tietää, että montako senttiä olen auki.
Soitin sairaalan ovisummeria ja ilmoittauduimme. Se oli tuskallista ja allekirjoituksista tuli varmaan todella mielenkiintoisia...
Mieheni sääti jotain tavaroiden ja vaatteiden kanssa ja olin jo todellakin menossa seuraavaan paikkaan. Kun kätilö otti minut vastaan, hän katsoi minua, kokeili vatsaa ja kysyi, että eihän mua vaan jo ponnistuta, johon totesin, että vähän. Siihenpä kätilö tuumasi, että suoraan saliin vaan ja salissa sitten vaan vaatteet pois ja sängylle sisätutkimukseen. Olin saanut ammehuoneen, mutta enpä minä siihen sitten ehtinyt, koska kätilö totesi minun olevan jo täysin auki ja valmis ponnistamaan. Olin aivan ihmeissäni. Nyt jo?
Kätilö sanoi puhkaisevansa kalvot, ettei vesi roiskuisi niin vauvan syntyessä ja siitä menin hieman hämilleni, että miksi? Kätilö kertoi, että vauva syntyisi ihan pian ja kalvojen puhkaisu olisi vain siksi, ettei vettä olisi sitten ihan kaikkialla. Sanoin, että sopii. Sitten tuli vesi ja kätilö kehotti ponnistamaan seuraavalla supistuksella. Sängyllä. Selinmakuulla. Olin pärjännyt tähän asti niin hienosti omaa kehoani kuunnellen ja nyt olin sellaisessa asennossa, mikä oli keholleni kaikkea muuta kuin luonnollinen.
Sitten tuli supistus ja ponnistamisen aika. Puhalsin vahingossa ilman pihalle, kun olin vielä niin jotenkin avautumisvaiheessa. Kätilö sanoi vauvan syntyvän ihan pian ja olin kyllä vieläkin todella epäuskoinen. Laskettu päivä. Avautumisvaiheen sain olla kokonaan "turvassa" kotona. Matka meni hyvin ja nyt vauva jo syntyisi. Asento ei kuitenkaan toiminut kohdallani. Jakkara ei kuulemma tullut kyseeseen, koska sydänäänet laskivat supistusten välillä. Mieheni oli ihana yrittäessään auttaa ja ehdottaa vaihtoehtoja, koska hän näki ilmeestäni sängyllä, että kaikki ei ole nyt hyvin. Kätilö vaan käski ponnistaa, mutta avustava kätilö keksi, että voisin kääntyä kyljelleni. Ja luojan kiitos se tuntui hyvältä. Sain voimaa ponnistukseen ja sitten vaan tein päätöksen, että vauva tulee nyt ulos. Sitten pitkä ponnistus ja vauvan pää syntyi. Vauva katseli syntyessään taivaisiin napanuora kaulansa ja jalkansa ympärillä. Pisteitä hän sain 9-10. Ja uskomatonta mutta totta, siinä hän nyt oli.
Voisi sanoa, että synnytys oli kohdallani melkein täydellinen. Ihmettelen vieläkin, miten kaikki menikin niin helposti. Ainoastaan sairaalassa se ponnistaminen sängyllä jäi hampaankoloon, mutta siitäkin selvittiin. Tikkejä sain yhden. Pystyin käymään suihkussa synnytyksen jälkeen, kävelin itse osastolle ja aamuyöstä kävin jo kolme kertaa pissalla.
Vauva oli syntyessään 3595g ja 52cm. Hän nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään vierelläni ja imetys lähti jo sairaalassa hyvin käyntiin.
Koska oma vointini synnytyksen jälkeen oli niin hyvä, kyselin, että milloinkas sitä voisi kotiutua. Myös hoitajat kysyivät, että haluaisinko jo kotiin. Ja halusinhan minä. Sairaalahuoneessa hieman veti, enkä todellakaan halunnut flunssaani takaisin, mistä olin juuri jotenkin toipunut. Ruoka oli kyllä ihan ok, mutta omatekemä ruoka houkutti, samoin oma ihana koti, jossa toipuminen synnytyksestä voisi jatkua luonnollisemmin. Niinpä lastenlääkäri tarkasti vauvan ja saimme luvan lähteä kotiin toisena päivänä synnytyksestä.
Kotimatka oli ihmeellinen. Tässä me nyt olimme, nelihenkinen perhe. Koko marraskuun olin valmistautunut syntymään henkisesti ja nyt itse syntymä oli tapahtunut niin äkkiä! Olimme lähteneet sairaalaan 9.12.2011 klo 01:35 ja vauva syntyi klo 02:29. Ponnistusvaihe kesti 14 minuuttia. Minulla vatsa oli poissa ja turvakaukalossa pieni nyytti, jolla oli yllään vielä aivan liian iso haalari. Esikoinen istuskeli tyytyväisenä omassa turvaistuimessaan ja oli onnellinen, kun oli saanut viettää aikaa mummonsa kanssa.
Kätilö kävi seuraavana päivänä kotonamme katsomassa vauvaa ja kaikki oli hyvin. Kun vauva oli kuuden päivän ikäinen, kävi neuvolantäti punnitsemassa vauvan ja syntymäpaino oli jo ohitettu. Että maito kyllä maistuu!
Tämä synnytys tiivistettynä oli avoin, luonnollinen, mukaansatempaava, yllättävä ja sopivan nopea. Syntynyt vauva taas on rauhallinen, mukautuva ja tyytyväinen, syö ja nukkuu hyvin, ihana ja kaunis, oma pieni vaaleatukkainen sulostuttajamme. Itse olen kiitollinen syntymän ihmeen kokemisesta toistamiseen ja siitä, että kaikki meni niin hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti