Arnen syntymä

Esikoisemme syntymä, rv. 41+0

Yritin kirjoitella synnärillä & osastolla ylös tapahtumia, mutta enpä saanut kamalasti mitään aikaiseksi. En ole oikein perillä kellonajoista, hädintuskin edes siitä, mikä vuorokauden aika milloinkin oli.

Su

Muistan ihmetelleeni, miksi ihmeessä kasvoja kuumottaa aivan koko ajan.

Ma

Heräsin vessahätään. Juuri kun olin päässyt vessaan, kännykkä rupesi tiluttamaan herätystä makuuhuoneessa; kello oli siis 6. Menin suihkuun ja siellä tuli ensimmäinen supistus. Niitä tulikin sitten tasaisin väliajoin ja olivat heti alkuunsa sen verran kipeitä, että pidin kylmäkallea alaselän ja -vatsan päällä (kylmä tuntui auttavan paremmin kuin lämpö tässä vaiheessa).

Joskus 7:n maissa alkoi tuntumaan siltä, että voisi lähteä sairaalalle hieman aiemmin, joten soitin synnärille ja kysyin, menenkö suoraan synnytysvastaanottoon vai käynkö äitipolin kautta. Käskivät äitipolille, jossa ottaisivat mut vastaan suunniteltua aiemmin (alunperin mun aika oli sinne siis 8.45).

Lähdettiin taksilla Miehen kanssa meiltä kahdeksan aikoihin. Taksikuski ajoi kyllä varovaisesti, mutta kaikki tien töyssyt yms tuntui aika ikävältä... Äitiyspoliklinikalla otettiin sydän- ja supistuskäyrää, ultrattiin vauvaa ja kurkattiin kohdunsuun tilanne (sormelle löyhästi auki, kanava häviämässä pikkuhiljaa). Sanoivat siellä, että synnytys on kyllä käynnistymässä, mutta voi mennä iltapäivään, että rupeaa tapahtumaan kunnolla, joten voitaisiin mennä vaikka kotiin odottelemaan jos siltä tuntuu. Lähdettiin kävelemään ulkokautta pysäkille ja sillä matkalla tulin siihen tulokseen, että parempi mennä synnärin kautta, koska kivut oli sen verran kovat. En pystynyt liikkumaan supistuksen aikana ollenkaan.

Synnytysvastaanotossa päästiin sellaiseen lepohuoneeseen, jossa otettiin sydänkäyrää ja mä sain Oxynorm-piikin. Sen ansiosta nukahdin muutamaksi tunniksi. Äiti tuli mun seuraksi jossain vaiheessa ja Mies kävi syömässä sillä välin.

Kohdunsuulla ei tapahtunut mitään edistystä iltaan mennessä, mutta supistukset jatkui, joten päätettiin, että mä menen synnytysvuodeosastolle, jossa saan kunnon lääkkeet ja Mies menee kotiin nukkumaan. Sain toisen Oxynormin ehkä puoliltaöin ja nukuin aamuyöhön. Aamuviideltä pyysin peräruiskeen (joka muuten helpotti oloa hieman, ei tuntunut niin pahalta kun suoli oli tyhjä :-D) ja kävin suihkussa. Kohdunsuu oli auennut nyt 2cm. Sain vielä yhden Oxynormin joskus kuuden maissa.

Ti

Hoitaja tuli herättämään ja kysyi, miksen ollut hakenut aamupalaa. Olin yöllä laitetun kipupiikin takia nukkunut pommiin. Ei mulla kyllä ollut oikeastaan edes nälkä.

Joskus aamupäivästä säännöllisissä supistuksissa tuli muutaman tunnin tauko (josta johtuen synnytyksen kesto "nollaantui", eli virallisesti synnytin vasta ti-aamusta asti...).

Päivän kulusta mulla ei muuten ole kauheasti mielikuvaa. Aamulla oli lääkärikäynti, jossa ultrattiin ja rapsuteltiin kai jotain kalvoja irti, jotta saataisiin synnytykseen vauhtia (siitä toimenpiteestä kuului ihan kammottavaa rutinaa). Supisteli säännöllisesti, muistaakseni 7min välein, kohdunsuu aukeni hyvin hitaasti. Sain kai jotain kipulääkkeitä (tehottomia) sillointällöin ja kävin suihkussa yms. Illalla keikuin fysiopallon päällä ja sitten joskus 21-22 maissa taas Oxynormin jonka ansiosta nukuin pari tuntia. Oxynorm ei tehonnut enää läheskään yhtä hyvin kuin aiemmin, joten pyysin lisää lääkkeitä puoleltaöin. Sain jonkun surkean Panadolin lisäksi jonkun muun särkylääkkeen ja Opamoxin (nukahtamislääke). Niistä ei ollut apua.

Ke

Kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen kahden aikoihin ja tällä kertaa tilanne oli sellainen, että kalvot saataisiin vihdoin puhki. Soitin Miehelle, että nyt pitäisi lähteä tulemaan, kun päästään saliin. Kalvot puhkottiin neljältä (tämä siis tarkoittaa sitä, että lapsivesi menee). Kokeilin TENS-laitetta, mutta siitä ei ollut mitään apua. Oikeastaan se tuntui suorastaan kuvottavalta. Päätin sitten ottaa epiduraalin vastoin kaikkia suunnitelmiani. Anestesialääkäriä jouduttiin odottamaan 2 tuntia (jonka aikana kivut oli aika infernaalisia) ja sitten se vielä katosikin jonnekin niin, että jouduttiin soittelemaan sen perään. Istuin fysiopallon päällä ja torkahtelin siinä ihan miten sattuu. Tämä oli muistaakseni ainoa vaihe koko synnytyksessä, kun valitin ääneen, enkä silloinkaan huutanut. Önisin vain jotain "aijjaijjai sattuuuuu...".

Lääkäri suvaitsi saapua paikalle seitsemän maissa. Epiduraalin laitto ei tuntunut juuri miltään. Oli tietty vaikeaa pysytellä aloillaan tietyssä asennossa supistusten takia, mutta tosiaan se piikki selkään ei ollut ollenkaan niin paha kuin luulin. Vähän nipisti ja tuntui painetta. Ensin puutui vasen puoli ja sitten vaihdoin toiselle kyljelle, kivut hävisi kokonaan. Jäljelle jäi sellainen kakkahädän tunne... Painontunne rupesi muuttumaan ponnistustarpeeksi, mutta en saanut vielä lupaa ponnistaa. Nukuin supistusten välissä (jotka tuntuivat siis nimenomaan painontunteena) ja niiden aikana painelin kipupisteitä alaselässä, jonka ansiosta ponnistuksentarve helpotti. Mulla oli kai joku sokeritiputus ja sit sellainen tosi ärsyttävä verenpainemittari kädessä jolla oli ihan oma tahto, se täyttyi miten sattuu ja puristi kamalasti :-D.

Yhdeksän aikaan rupesi tuntumaan siltä, että on ihan pakko ruveta ponnistamaan ja soitin kätilön paikalle. Sainkin luvan ruveta pinnistelemään heti kun olin valmis. Kokeilin ensin olla polvillani sängynpäätyyn nojaten, mutta päädyin kuitenkin perinteiseen puoli-istuvaan asentoon. Pidin jalkateristäni kiinni ja kätilö(t) ihmetteli miten ihmeessä taivun sillä tavalla (monet pitää vissiin kiinni sukanvarsista...) :-D Ponnistaminen oli aika turhauttavaa, kun ei tuntenut ollenkaan mitään edistystä kuin vasta siinä vaiheessa kun pää rupesi tulemaan ulos (sekin tuntui kamalan hitaalta hommalta). Ponnistusvaihe kesti kokonaisuudessaan n. 45 minuuttia. Välilihaa piti leikata, jotta oltais vältytty pahemmilta repeämiltä (etupuolelle tuli kuitenkin yksi pieni, pari tikkiä vaativa repeämä).

Klo 9.36 koko pieni Poika oli ulkona.

Tuore isä leikkasi napanuoran. Kätilön kursiessa mua kasaan me ihmeteltiin Miehen kanssa Vauvaa ja laskettiin sormia ja varpaita. Vauva oli aika kiukkuinen, mutta rauhoittui kun pääsi rinnalle (ei multa mitään maitoa kyllä varmaan irronnut, mutta pääasia, että oli tyytyväinen). Sitten mä menin pikasuihkuun ja Vauva jäi isin hoiviin. Saatiin Miehen kanssa syötävää ja kahvia & teetä sillä välin, kun kätilö punnitsi, mittasi, pesi ja puki Vauvan.

Lähdettiin pikkuhiljaa kävelemään osastolle. Päästiin onneksi kahden hengen huoneeseen. Mies lähti kotiin nukkumaan. Mulla ei oo mitään mielikuvaa mitä sen jälkeen tapahtui. Kuulemma nukahdin aina samantien kun pääsin makuuasentoon imettämään. Kai mä vaan söin ja nukuin ja ihmettelin Vauvaa. Olin aivan kuolemanväsynyt, enkä muista ollenkaan, mitä silloin ajattelin tai tunsin.

Synnytyksen kokonaiskesto oli virallisesti n.24h, mutta kun supisteli koko ajan säännöllisesti alle 10min välein (lukuunottamatta tiistaiaamua ja niitä tunteja jolloin oxynorm vaikutti ja itse siis nukuin), olen ajatellut synnytyksen olleen tavalla tai toisella käynnissä heti ensimmäisestä supistuksesta asti. Synnytys oli joka tapauksessa hyvin pitkä ja uuvuttava kokemus.

Jälkeenpäin...

Olen miettinyt paljon, miksi synnytys kesti noin kauan, ja olisiko mun kannattanut/ pitänyt lähteä kotiin odottelemaan...? Pitkään oikeasti ajattelin, että olin oikeasti huono synnyttäjä. Kävin jopa äitiyspolilla juttelemassa jälkeenpäin synnytyksestäni, niin paljon se vaivasi.

Nyt, kun synnytyksestä on kulunut 1,5 vuotta, olen vihdoin tajunnut, että millään tuolla ei ollut merkitystä. Kaikki meni juuri niinkuin pitikin mennä, vaikka olinkin suunnitellut kärvisteleväni niin pitkään kotona kuin mahdollista ja sitten synnärillä olisi pitänyt pärjätä ainakin ilman epiduraalia. Kyseessähän oli ensimmäinen synnytykseni! Ei mun olisi tarvinnutkaan osata/uskaltaa toimia toisin.

Mulla on vuosikaudet ollut todella huono itseluottamus. Olen pitänyt itseäni heikkona, "nössönä"... ihmisenä, josta ei ole mihinkään. Raskauden, synnytyksen ja yleensäkin äitiyden jälkeen olen oppinut näkemään itseni vahvana naisena, joka halutessaan selviää mistä vaan. En tiedä, voiko ihminen koskaan elämässään päästä yhtä lähelle jotain niin alkukantaista ja luonnollista, kuin synnyttäessään, ja musta tuntuu aivan uskomattoman hienolta asialta, että olen saanut itse kokea jotain sellaista.