tiistai 5. lokakuuta 2010

Erilainen synnytystarina

Ajattelin alunperin, etten kirjoita synnytystarinaa, koska arvelin oman synnytykseni menevän suunnilleen niin kuin yleensä synnytykset menevät: supistukset/lapsivesi --> avautuminen --> ponnistusvaihe. Koin kuitenkin hyvin erilaisen synnytyksen, ja siksi päätin jakaa sen eteenpäin.

Sunnuntai - supistukset alkavat

Sunnuntai aamuyöstä (rv 41+3) n. klo 2.30 heräsin vaimeisiin supistuksiin. Supistukset tulivat epäsäännöllisesti, mutta lähdin kellottamaan niitä. Ne olivat kuitenkin sen tasoisia, että niiden aikana nukkuminen ei onnistunut, ja niiden väli vaihteli n. 7min - 30 min välillä. Löysin yhden supistuksen jälkeen (n. klo 07.00) vähän verta pikkuhousuistani, ja oletin että limatulppa lähtee liikkeelle. Herätin mieheni ja totesin, että tänään pysytään kotona ja katsellaan miten tilanne etenee. Supistuksia tuli koko päivän, välillä kipeämpinä, välillä lievempinä. Kipeämpien supistusten aikana mieheni rapsutteli minua hillopurkin kannella alaselästä. Se vei mukavasti kivusta terää pois. Supistukset vaimenivat kuitenkin n. klo 17.00.

Maanantai - supistukset jatkuvat

Heräsin n. 01.00 aamuyöstä jälleen supistuksiin. Ne kiihtyivät ja laantuivat tunnin välein. Kivun aste kohosi edellisestä päivästä. N. klo 9.00 löysin vessakäynnin jälkeen limatulpan vessapaperista ja arvelin, että tästä se lähtee. Sen jälkeen supistukset kiihtyivät ja tulivat n. 7-10 minuutin välein. Aloitin Tens-laitteen käytön, joka auttoi aamupäivällä erinomaisen hyvin supistuskipuun. N. yhden aikaan tuli erittäin raju supistus, josta säikähdin, koska minusta tuntui, että "perse räjähtää". Soitin synnytyssairaalaan. Sieltä he suosittelivat, että odottaisin siihen, että supistusten väli olisi tasaisesti 5 minuuttia. Supistuskipu oli kuitenkin valtava. Käytin synnytyslaulua ja mieheni rapsutteli minua hillopurkin kannella ja heijasin itseäni pystyasennossa supistuksien aikana. En voinut istua pallon päällä supistuksen aikana, sillä supistuskipu lisääntyi räjähdysmäisesti istuessani. Yritin levätä supistusten välillä. Supistukset alkoivat säännöllistymään n. 7 minuutin paikkeille. Käytin kivunlievitykseen kuumaa suihkua. Oloni alkoi olla kuitenkin niin paha, että päätimme lähteä Kätilöopistolle. En ollut saanut nukuttua kahteen yöhön kovin hyvin, joten arvelin, että sairaalassa minulla olisi turvallisempi olo olla. Saavuimme sairaalaan klo. 16.30, ja minut laitettiin käyrille. Olin auki sormelle ja kanavaa oli jäljellä n. 1 cm. Supistukset tulivat n. 4-10 minuutin välein välillä erittäin kivuliaina, välillä lievempinä. Käytin synnytyslaulua ja heijaamista apuna. Minulta kysyttiin, haluaisinko jumppapallon, mutta en kokenut sitä tarpeelliseksi, sillä en voinut istua pallon päällä. Käyrän oton jälkeen kätilö ehdotti, että lähtisimme mieheni kanssa kävelylle ja tulisimme parin tunnin päästä takaisin. Pidimme sitä erinomaisena vaihtoehtona. Koko kävelyn ajan supistin säännöllisesti 6 minuutin välein, käytin apuna synnytyslaulua ja mieheni hieroi alaselkääni.

Tulimme takaisin kätilöopistolle, minusta otettiin käyrää, jonka aikana sain olla pystyssä. Supistukset vaimenivat ja tulivat n. 7-10 min välein, olin auki edelleen saman verran kuin viime kerralla. Kätilön mielestä tilanne oli se, että synnytys ei ollut vielä käynnissä, joten hän antoi mukaani Litalgin- ja nukahatamislääkettä, antoi ohjeeksi ottaa heti kotiin tultua kipu- ja nukahtamislääke, mennä suihkuun jumppapallon päälle ja pyrkiä nukkumaan yksi hyvä yö. Teimme näin. Olimme kotona n. klo 20.00, ja n. klo 21.00 olin valmista kauraa nukkumaan. Nukahdin hetkeksi, mutta heräsin klo. 22.00 erittäin rajuun supistuskipuun. Menin pallon päälle, ja nousin ylös aina heijaamaan, kun supistus tuli. Ajattelin, että kestän 10 supistusta ja sitten katsomme mitä tapahtuu. Supistukset tulivat jälleen tasan 7 minuutin välein erittäin kivuliaina. Klo 00.30 päätimme lähteä takaisin Kätilöopistolle. Menimme synnytyssaliin, supistuksia tuli käyrälle 4-7 minuutin välein, aukeamista ei ollut kuitenkaan tapahtunut yhtään. Sain lämpöpussin selän taakse ja keskustelimme eri kivunlievitysmenetelmistä. Olin uupumuksesta/unilääkkeestä/kivusta jo niin sekaisin, että halusin jotain vahvempaa apua. Sairaalan hoitomerkintöjen mukaan tässä vaiheessa käyrän KTG:ssa kuitenkin lapsella tapahtui yksi sydänäänikäyrän lasku ja käyrä muuttui "nuivaksi". Minulle ei annettu siis kivunlievitystä, ja kärvistelin edelleen heijaamisen, miehen hieronnan ja lämpöpussin avulla. N. klo 03.00 minulle annettiin vesiperäruiske, jotta synnytys edistyisi. Sain n. klo 04.00 lisää Litalginia kipuun. Olin jo järjettömän väsynyt ja kipeä ja turhautunut koko tilanteeseen. Pyysin n. klo 05.00 terapiapalloa, jotta voisin etsiä uusia asentoja kipuun, mutta en voinut käyttää palloa, koska ainoa tapa hallita kipua oli olla pystyssä, heijata ja käyttää ääntä.
06.00 sain Petidiini pistoksen, joka vei kivun terävimmän kärjen. Muistan nukkuneeni, tunteneeni kipua, ajatelleeni aiaisupistaa, nukahtaneeni jälleen. Pidin Petidinin antamista erinomaisena ratkaisuna.

Tiistai
Heräsin mieheni kanssa synnytyssalissa n. klo 10.00. Supistusten taajuus oli yöllä vähentynyt n. 1/30 min. Minulle oli tullut kuitenkin polte ristiselkään (puukko ristiselässä -tunne) joka paheni aina supistuksen tullessa. Hoitomerkinnässä lapsen KTG on erittäin niukkavaihteluista. Minulle tehtiin sisätutkimus, tilanne edelleen aukeamisen suhteen sama. Saimme aamiaista mieheni kanssa ja sinä aikana kätilö konsultoi lääkäriä, joka halusi, että minut siirretään odottajien osastolle odottamaan synnytyksen spontaania käynnistymistä ja harkitaan synnytyksen käynnistämistä. Olihan lasketusta ajasta jo melkein kaksi viikkoa.

Siirrymme osastolle. Mieheni lähtee käymään kotona nukkumassa, sovimme, että hän tulee takaisin n. klo 14.00, kunhan on nukkunut vähän. Minäkin nukahdan, välillä tunnen huimausta, jolloin kätilö haluaa alkaa ottaa jälleen käyrää. Menen pötköttelemään sänkyyn ja käyrälle. Supistuksia tulee todella harvakseltaan. Olen todella raivostunut jo tilanteeseen. Lääkäri tulee jututtamaan minua n. klo 14.00. Hän toivoo, että jaksaisin vielä seuraavan yön, jos saisin hyvän yöunen alle, aamulla synnytys käynnistettäisiin ja jaksaisin synnyttää virkeänä. Minusta suunnitelma kuulostaa hyvältä. Olen ihan poikki. Nukahdan hetkeksi, jonka jälkeen lähdemme miehenin kanssa käymään jaloittelemassa lähellä olevassa kirpputorissa. Kirpputorilla saan muutaman supistuksen, jonka aikana tuntuu, että joku kiertää puukkoa selässä, en voi puhua enkä liikkua. Menemme takaisin sairaalaan, ja minut laitetaan käyrille (jälleen... voitte kuvitella kuinka väsynyt olin käyrillä olemiseen, tuntui, että anturit tippuu koko ajan ja mikään ei onnistu...). Mieheni lähtee kotiin nukkumaan n. klo 22.00 ja sovimme, että hän tulee takaisin klo 09.00 lääkärin kierrolle, jolloin käynnistys tapahtuu.

Klo 23.20 herään erittäin kipeään supistukseen (yllätys!) ja joudun TAAS käyrille. Alaselkäni ja takapuoleni on täysin tulessa. Kätilö ehdottaa aquarakkuloita, joihin suostun. Pistäminen sattuu helvetillisesti, mutta käytän astangajoogassa oppimaani ujjay hengitystä kestämään kivun. Supistuskipu helpottaa paljon. Menen takaisin nukkumaan. Herään järjettömään supistukseen taas klo 23.50, nousen ylös ja rupean itkemään (hoitomerkintä, sikiön sydänäänten taso on laskenut supistuksen aikana), hoitaja pakottaa minut äkkiä takaisin sänkyyn ja käyrälle, sanoo että nyt on saatava kunnon käyrää aikaiseksi. Olen ihan helvetillisen sekaisin väsymyksestä ja kivusta. (hoitomerkintä, sydänäänet korjaantuvat kun menen kylkiasentoon). Saan supistuskipuun Tramalia. Tässä vaiheessa en välittänyt enää, mitä lääkettä saan, kunhan vaan supistukset lakkaisivat. Ajattelin, että jos vielä pitää yksikin supistus kestää niin viillän ranteet auki. Sain olla pystyssa supistusten aikana tuon yhden kylkimakuutuksen jälkeen. Yritän olla kuitenkin vielä olla urhea, haluan vessaan n. klo 02.00 jonka jälkeen saan käyrät pois. Yritän nukkua keinutuolissa, vaikka hoitaja ehdottaa Petidiniä (urhea urhea minä...). Sovimme, että jos en nukahda tunnin sisällä, niin pyydän hoitajaa paikalle. Klo 03.20 tajuan, että ei nukkumisesta tule tällä kivun määrällä mitään, joudun hetkeksi takaisin käyrälle, jonka jälkeen tehdään sisätutkimus. Sisätutkimuksessa kohdunsuun tilanne on EDELLEEN SAMA. Saan Petidinin, vaivun uneen heti, kun lääke auttaa.

Keskiviikko

Herään n. klo 05.00 siihen, että jotain lurahtaa housuun. Laitan siteen housuun ja menen takaisin nukkumaan. Klo 06.00 lähtien supistaa 6 min välein, välillä kipeämmin, saan lisää aquarakkuloita klo 08.00. Siteessäni on paksua vahvasti vihreää vuotoa. Joudun käyrille (jälleen). Petidin vaikuttaa vielä. Heijailen itseäni pallon päällä, supistuksen aikan nousen ylös heijaamaan. En saa miestäni kiinni, hänen puhelimensa on kiinni. Soitan puoli yhdeksältä isoveljelleni, että lähtee katsomaan, onko mieheni herännyt.

Klo 08.50 lääkäri saapuu (mutta mies ei ole saapunut...). Kohdunsuun kanava on hävinnyt ja suu on väljästi 2 sormelle auki. Kalvot ovat menneet rikki, eli se vesi mitä tunsin, oli lapsivettä. Lapsen päähän laitetaan "pinni", eli seurataan tarkemmin hänen sydänääniään. Supistuksia tulee 5 min välein. Lääkäri tulee katsomaan käyrää. Käyrän kahden ensimmäisen supistuksen aikana lapsen sydänäänet laskevat rajusti, seuraavissa kolmessa supistuksessa sydänkäyrät muuttavat muotoaan väriseviksi. Lääkäri toteaa: tilanne on muuttunut, sinut leikataan, ja toteaa kätilölle sektiopäätös 20 minuuttia (hoitomerkintöjen mukaan klo 9.18). Kysyn, lääkäriltä mitä minun pitäisi ajatella tästä, hän toteaa, ajattele, että sinusta tulee 20 minuutin päästä äiti.

Sitten alkaa tapahtua. Soitan miehelleni, missä helvetissä olet, lapsesi syntyy 20 min päästä. Onneksi hän on ihan lähellä autossa tulossa jo. Minusta otetaan verinäyte, käsketään nousemaan kiireesti paareille, minua lähdetään viemään hirvittävää kyytiä leikkaussaliin. Matkalla saliin näen mieheni, jolta saan lyhyen pusun, ja hän lähtee hoitajan kanssa vaihtamaan leikkaussali vaatteet.

Tämän jälkeen tilanne on osaltani aika sekava: ihmisiä käy esittäytymässä: hoitaja se ja se, anestesialääkäri se ja se, leikkaava lääkäri se ja se. Saan spinaalipuudutuksen, minulle tehdään ns. bikiniviilto, vauva otetaan ulos, se karjuu kuin leijona. Kysyn, onko sillä Downin syndrooma (meillä oli riskiluku 1/45 Downin syndroomaan, siksi tämä kysymys), onko se kunnossa. Kuulen, että lääkäri toteaa: tämä lapsivesi on kyllä ihan kirkasta, kohdussa ei ole mekoniumia. Olen sekaisin, mitä se tarkoittaa? Vauva viedään tarkastettavaksi, mieheni saa mennä katsomaan. Minulle näytetään eka vauvan peppu ja sitten pää. Todetaan, että onneksi olkoon, sinulla on kaunis tytär. Kaikki onnittelevat minua. Olen ihan sekaisin lääkityksestä. Minut viedään heräämöön, jossa olen ihan sekaisin, en saa hengitettyä kunnolla, yritän olla itkemättä, koska minusta tuntuu etten saa happea. Tämän aikana mieheni on saanut mennä kylvettämään tyttöä.

Syntymäaika 29.9.10 klo 09.42
Mitat 3590 g ja 51 cm
Apgar pisteet 1 min/ 10 pistettä
(hoitomerkintä: syntyy hyväkuntoinen tyttö, heti spontaanisti huutava, hengitys vaivatonta, ausk sydämest ä ei sä, jäntevyys normaali, normaali seuranta)

N. klo 11.00 minut viedään synnytysosastolle, jossa tyttö laitetaan heti rinnalle. Kätilö rupeaa selittämään jotain imetyksestä, en tajua mitään. Mies on vierellä. Vähän ajan päästä totean että en pysty nyt tähän. Mies hörppyttää tytölle lisämaitoa, nukahdan heti.

Lapsivuodeaika

Illalla ajattelen että kuolen. Minusta tuntuu, etten saa happea, olen huono synnyttäjä, kun en kestänyt supistuksia, olen sekaisin. Mieheni tukee minua. Tyttö on koko ajan vierellämme ja nukkuu kuin enkeli. Nukahdan vielä. Herään n. klo 18.00 ja haluan tytön viereeni. Pyydän hoitajaa auttamaan tytön rinnalle. Illalla hoitaja pyytää, että nousisin ylös. Nousen istumaan, oksennan muutaman kerran ja menen takaisin pötköttämään. Pyydän tytön yöksi kuitenkin vierihoitoon. Yöllä hoitajat auttavat hyvän imetysotteen hakemisessa, käyvät vaihtamassa tytön toiselle tissille, vaihtelevat vaippaa välillä. Hoitajakätilöt ovat ihania.

Seuraavan päivän olen aika toipilaana, mutta mies hoitaa tyttöä ja minä imetän. Sektiohaava on tosi kipeä, mutta pääsen ylös, mies auttaa minua käymään suihkussa. Tuntuu, että elämä voittaa. Mies käy tyttösen kanssa "reissun päällä" sairaalan sisällä (olivat käyneet opiskelijaruokalassa kuulemma katselemassa sieviä opiskelijatyttösiä ja komeita poikia), ja minä nukun muutaman tunnin. Illalla saan kuulla, että jatkossa saan kantaa tyttöä, jos haluan (se on painavin asia mitä saan seuraavaan kuukauteen kantaa). Olen tosi iloinen, otan tytön heti syliin ja itken onnesta. Yöllä kätilöt jälleen auttavat useita kertoja syöttämään vauvaa. Olen aivan, että ei näistä tisseistä tule mitään, mutta hoitaja kannustaa: vielä yhdesti toinen ja toinen tissi, sitten hörppyytetään maitoa. Mutta tällä kerralla tuleekin jo vähän maitoa, ja lisämaitoa ei tarvitakkaan! (Maito nousee sektion jälkeen yleensä vähän myöhemmin).

Perjantai aamuna kysyn, milloin pääsemme pois. Kätilö järjestää niin, että pääsemme lastenlääkärille aamusta. Hoitaja katsoo sektiohaavaani ja toteaa, että haluaisitteko mennä tänään? Olen onnesta soikeana, ihanaa kotiin (yleensä sektiosta kotiutetaan vasta kolmantena päivänä)!

Iltapäivästä sektiopäätöksen tehnyt lääkäri tulee luokseni. Hän kysyy, haluanko jutella, kun asiat menivät niin nopeasti. Tietysti haluan. Juttelemme pitkään. Hän sanoo miettivänsä aina ratkaisujaan, kun keisarinleikkauksella syntyy näin terve lapsi (siinä vaiheessa kuulen, että lapsi on saanut 10 apgarpistettä heti, joka on kai aika harvinaista), mutta selittää, että koska synnytys eteni niin mielettömän hitaasti, hän ajatteli, että yrittäminen alakautta olisi voinut lisätä lapsen ahdinkoa. Hän selittää, että tytöstä otetut syntymän jälkeiset verinäytteet näyttivät, että tytön PH on 7,26. Tämä ph mittaa lapsen hapensaantitasoa (eli lääkärit pelkäsivät lapsen hapenpuutetta). Arvo on sellainen, joka tarkoittaa, että lapsella ei ole happivajetta, mutta se ei ole "täydellinen arvo". Jos tilannetta olisi pyritty viemään eteenpäin tavallisesti alakautta, ja ph arvossa olisi tullut pienikin lasku, olisi kuitenkin päädytty sektioon. Hän sanoo, että kun miettii tilannetta jälkeenpäin, hän olisi edelleen tehnyt saman ratkaisun. Lapsen sydänäänissä oli häikkää, oli epäily lapsiveden väristä, synnytys oli vasta aluillaan ja olisi voinut kestää pahimmillaan vielä yli 12 tuntia, ennenkuin lapsi olisi saatu alateitse ulos, minun tilanteeni oli huono, koska kivuliaiden, pitkään jatkuneiden ennakoivien supistusten takia en ollut nukkunut niin pitkään kunnolla, joten en ollut hyvissä voimissa alateitse tapahtuvaa synnytystä varten.

Lääkäriystäväni, joka on töissä synnytyssairaalassa tulee moikkaamaan minua. Juttelemme tapahtuneesta. Hän toteaa, että joskus lapsi on vaan kohdussa niin, ettei kestä supistuksia, vaikka mitään pääasiallista ongelmaa (esim. napanuora kaulan ympärillä, mitä meidän tytöllä ei ollut) ei olekkaan.

Synnytykseni oli siis erilainen. Ajattelin, että kaikki menee tavalliseen tapaansa, mutta niinkuin sektiopäätöksen tehnyt lääkäri totesi: niinkuin lapsen saamista ja kasvatusta, myöskään synnytystä ei voi suunnitella. Toki voi miettiä, mitä erilaisia tilanteita voi tulla eteen, mutta itse synnytys menee niin kuin menee, ja siihen ei sinänsä voi vaikuttaa. Nyt kotona ajattelen, että oli onni, että menin sairaalaan. Oli onni, että olin käyrillä paljon, vaikka silloin se haittasi supistusten kestämistä. Oli onni, että supistusöinä ympärilläni oli ihmisiä, jotka halusivat auttaa minua kestämään kipua erilaisin tavoin - sekä lääkkeiden että lääkkeettömien menetelmien avulla. Oli onni, että eteeni tuli lääkäri, joka ei halunnut jäädä odottamaan, vaan teki ratkaisun parhaan mahdollisen lopputuloksen saavuttamiseksi: terveen lapsen saamiseksi. 10 pisteen apgar tyttö ei välttämättä olisi ollut enää 10 pistettä alatiesynnytyksen jälkeen.

Tietysti olisin halunnut kokea alateitse "luonnollisen synnytyksen" ja onneksi seuraavien lapsieni kohdalla tämä on edelleen mahdollista. Dramaattisten käänteiden jälkeen vierelläni on kuitenkin maailman ihanin tyttölapsi, josta olen enemmän kuin onnellinen. Hänen isänsä on myös tämän kokemuksen jälkeen osoittatunut maailman ihanimmaksi mieheksi, joka ensimmäiset päivät hoiti sekä minua, että tyttöä. Pikkutriviana sen verran, että heti syntymän jälkeen kun mieheni oli kylvettänyt tytön, häntä oli käsketty riisua pusero, ottaa tyttö ihoa vasten ja antaa imeä karvaista rintaa :), auttaa kuulemma jatkossa lapsen imemisen kehittymisessä. Perheemme täydentyi ihanalla pienellä lintusella, josta olemme niin ylpeitä. Ylpeä olen myös itsestäni, että kestin kaikki nämä käänteet ja nyt saan hoitaa ihanaa, tervettä pientä tyttöäni.

Tässä oma synnytystarinani. Ehkä erilainen, mutta kuitenkin meidän perhettä ehkä kuvastava: dramatiikkaa siitä ei ainakaan puuttunut!

4 kommenttia:

Tarja kirjoitti...

Olipa teillä rankka synnytys! Olet kyllä urhea nainen! Itselläni on myös takana hitaasti etenevä sektioon lopulta päätynyt synnytys, josta muistona tuolla nukkuu päiväuniaan maailman ihanin pieni kiharapäinen taapero! Ihan sydäntä kylmäsi lukea tarinaasi, niin elävästi tulivat muistot mieleen. Kiitos tarinasi jakamisesta!

Katjusha kirjoitti...

Kiitos Tarja! Lämmitti sydäntä kuulla etten ole tällaisen hitaan kokemuksen kanssa yksin!

T. Katja

Tiuku kirjoitti...

Mun synnytys oli lähes samanlainen.. 2 yötä sairaalassa olemattomilla unilla unilääkkeiden avulla ennen kuin poika syntyi, ja samanlain supistuksia eikä koskaan edistystä. Niin turhauttavaa!
Tosin poika syntyi alakautta mutta vietiinki samantien lastenosastolle infektioepäilyn vuoksi ja myös hapensaannissa oli jotain häikkää. Sydänäänet oli synnytyksen aikana pojalla 190-200 vaiheilla ja vain väliin laski. En saanut liikkua tai syödä sectio-vaaran vuoksi. Itse menin leikkuriin pahojen repeämien takia. Puolen tunnin supistusten jälkeen voimat loppui niin täydellisesti että lääkäri tuli imukupin kans. Monta päivää olin syönyt heikosti ja koko päivänä en sitten saanut juoda tai syödä mitään pientä aamupalaa lukuunottamatta (poika syntyi illalla 10 aikoihin) ja aamuyön 3h kuumassa ammeessa verotti myös voimia. Pojan pää oli n. 38cm ja syntyi vissiin käsi poskella. Myös häntäluu vaikeutti synnytystä.
Ja toiveena oli lääkkeetön kivunlievitys.. aina ei mee niinku toivois. Nyt toista odottaessa mietin monesti ensimmäistä synnytystä ja toivon että kaikki virheet tuossa synnytyksessä osataan ottaa hyvin huomioon ja tällä kertaa menis paremmin.
Raskainta oli kuitenkin kun lapsi vietiin heti rinnalta pois.

Sait siis minunkin muistot pintaan :)
Kiitos! On helpottavaa lukea ettei ole ainoa jolla kaikki eteni niin hitaasti vaikka tuollasta kokemusta ei kenellekkään toiselle haluaiskaan.

Mimmi kirjoitti...

Oli liikuttavaa lukea tätä synnytyskertomusta, niin paljon samaa kuin omassani. Tyttö kakkasi lapsiveteen, oli virheasennossa ja kaikki tapahtui hirmuisen hitaasti. Olin aivan väsynyt ja kivuissani. Sektioon oltiin jo menossa, mutta lopulta syntyi säikähtänyt vauva imukuppiavusteisesti yli tunnin ponnistusvaiheen jälkeen. En saanut tyttöä rinnalle synnyttyä vaan tyttö joutui hengitysteiden imuun nieltyään verta ja kakkaista lapsivettä. Vastasyntyneiden osastolle hän taas joutui parin tunnin ikäisenä heti kun itse istukan käsinirroituksen jäljiltä leikkurista pääsin. Syöminen ei imusta pahasti kipeällä kurkulla nimittäin onnistunut.

Tämä kaikki oli tietysti raskasta ja en osannut kuvitellakaan, että en olisi saanut vauvaa heti luoksemme (onneksi saimme perhehuoneen koko ajaksi, vaikka vauva ei ollut luonamme ekoja päiviä). Mutta loppu hyvin kaikki hyvin, nyt meillä on terve, reipas ja utelias 7kk tyttö ja aivan kuin sinäkin olen enemmän kuin kiitollinen että synnytin sairaalassa! Kaikenlaisia synnytyksiä sitä on ja toki toivon, että mikäli vielä toinen lapsi meille suodaan, niin synnytys menisi erilailla. Mutta että näinkin, vähän raskaamman kautta, voi kaikki lopulta kuitenkin mennä hyvin ja onhan sitä aika voittajaolo, kun on niin pitkästä rupeamasta selvinnyt - päättyi sektioon tai ei. Sillä ei ole minusta merkitystä!