Eliaksen synnytyskertomus

Kaikki alkoi siitä, kun sain tietää olevani raskaana. Minulla oli jo joulukuussa ollut jotenkin "erilainen olo" ja ajatus raskaudesta oli kyllä käynyt mielessäni, mutta en kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi. Minulle oli aikoinaan lääkäri sanonut, etten voisi poikkeavan hormonitoimintani vuoksi tulla normaalisti raskaaksi, vaan että siihen tarvittaisiin "lisäpotkua". Olen kuitenkin aina syvällä sisimmässäni tiennyt olevani äiti, mutta koska sen aika olisi, en ole tiennyt, vaan olen luottanut siihen, että se tapahtuu sitten, kun sen aika on.

Tammikuussa olin yhdessä koulutuksessa. Parityössä parikseni tuli nuori äiti, joka kertoi epäilevänsä olevansa jälleen raskaana ja että hänen täytyisi varmistaa asia heti alkuviikosta. Ajattelin, että tämä ei voi olla sattumaa, vaan suora viesti minulle, että mene ja tee nyt vihdoin se raskaustesti! Niinpä varasin ajan neuvolaan. Neuvolantäti vaan hymähteli huoneeseen tullessaan, että sepäs oli harvinaisen positiivinen testi...! Itselläni vedet vaan valuivat silmistäni. Olin niin onnellinen! Pieni ihme kasvaa sisälläni! Nytkö on sen aika, jota olen niin syvällä sisimmässäni odottanut? Mitä tämä tarkoittaa? Miten elämäni muuttuukaan? Laskettu aika selvitettiin ultran avulla parin viikon kuluessa ja tuolloin lasketuksi ajaksi tuli 30.8.2009. Masuasukas oli tuolloin noin 2,5 cm :)

Heti alkuraskaudesta koin luonnonmukaisen synnytyksen omaksi jutukseni. Halusin kokea synnytyksen sellaisena, kuin luonto on sen tarkoittanut! Mielestäni se tuntui niin ihmeelliseltä ajatukselta, että nainen voi synnyttää vaikka ollessaan tajuton... Etsin paljon tietoa lukemalla kirjoja, eri nettisivuja ja juttelin jo synnyttäneiden äitien kanssa. Katsoin synnytysvideoita tippa linssissä, snif... Jossain vaiheessa tuntui, että minun oli suorastaan uppoudutava kaikenmaailman synnytystietouteen, joka sitten valmentaisi minua tulevaan koitokseen. Kävin äitiysjoogassa, Synnytyslaulukurssilla, synnytykseen liittyvässä keskusteluillassa, synnytyshypnoosissa sekä Aktiivinen Synnytys Ry:n järjestämässä synnytysvalmennuksessa. Lisäksi tein paljon erilaisia henkisiä harjoituksia varsinkin alkuraskauteni aikana ja ne rauhoittivat minua ja masuasukasta.

Raskauteni sujui todella hyvin. Ja jälkeen päin ajateltuna se oli aivan ihanaa aikaa. Olin juuri lopettanut määräaikaisen työni ja sain kasvattaa kaikessa rauhassa vatsaani. Kiloja raskauden aikana tuli kyllä, mutta olin aina puntarille mennessä vaan innoissani, koska minun "lihomiseni" tarkoitti vaan sitä, että masuasukas kasvaa ja voi hyvin. Mutta olihan sitä jotain pikku vaivaakin matkan varrella... Pisalla täytyi ravata ihan jatkuvasti ja elokuussa helteet turvottivat jalkateräni... Onneksi oli Crocksit!

Lasketun ajan vähitellen lähestyessä aloin jo toivoa, että alkaisivatpa ne supistukset jo! Samalla jännitin, että miltäköhän ne mahtavat tuntua... Tulossa oli jotain aivan uutta ja odotin sitä tunnetta malttamattomana. Nyt minäkin saisin kokea sen! Se askarrutti, että mistä tiedän oikean ajan lähteä sairaalaan. Ystäväni kyllä vakuuttivat, että kyllä sinä vaan sitten tiedät, kun on lähdettävä...

No, viimein ne supistukset alkoivat. Kai. Soitin isosiskolleni, että voiko ne supistukset tuntua reisissä? Joo, niin siskollanikin oli kuulemma toisessa synnytyksessä tuntunut. Ahaa, selvä. No, tämän kyllä kestän, eihän tämä ole sen kummoisempaa. Ystäväni oli sanonut, että se supistuskipu on sellaista erilaista kipua ja niinhän se nyt olikin. Muutenkin suhtauduin tulevaan synnytyskipuun niin, että sen tarkoituksena oli auttaa vauva ulos vatsastani. Minun täytyisi antautua kivulle ja mennä sitä kohti.

Supistukset eivät siis kohdallani alkaneet mitenkään rajuina, vaan jopa lempeän tuntuisina vihjaamassa tulevasta koitoksesta. Olo oli kuitenkin jotenkin niin jännittävä, etten oikein saanut levättyä, saatika sitten nukuttua. Taisin vielä neuloa vauvan hatun loppuun ja siinä silittelin vaatteita ja järjestelin kaikkea pientä. Katsoin televisiota. Rauhassa. Enpäs tajunnut tuolloin, että telkkarin katsominen rauhassa ei ole niin itsestäänselvyys vauvan kanssa!

Supistukset siis alkoivat keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Mieheni meni vielä torstaina töihin, mutta oli kuitenkin koko päivän päivystämässä kännykkäänsä, josko pitäisi lähteä synnyttämään. No, siinähän se päivä kului ja iltakin vielä. Supistukset kuitenkin tiheentyivät ja voimistuivat koko ajan. Sitten torstain ja perjantain välisenä yönä noin puoli kahden aikaan ei tuntunut enää kivalta olla kotona, kun supistuksia tuli jo viiden minuutin välein. Ja oppaissa sanottiin, että supistusten tullessa viiden minuutin välein, oli hyvä lähteä sairaalaan... Olin kyllä jo aikaisemmin soittanut sairaalaan ja siellä neuvoivat vielä käymään kaikessa rauhassa suihkussa kotona ja katsomaan tilannetta. Nyt kun soitin, niin tyttö sanoi, että tulkaa vaan tänne, niin on mukavampi olla. Voitaisiin nukkua vaikka yö sairaalassa ja lähteä sitten vielä kotiin, jos olisikin väärä hälytys. Tämä tuntui hyvältä.

Meillä oli noin tunnin ajomatka sairaalaan. Se meni yllättävän hyvin, vaikka molemmat olimmekin mieheni kanssa jännittyneitä, että mitähän tästä oikein tulee... Oli pimeää, mutta ainakaan ei ollut liikennettä yöllä. Istuinlämmitin oli päällä helpottamassa supistuskipuja, mutta kampojen puristamisesta ei ollut kyllä kohdallani mitään apua. Kiemurtelin penkillä, hengitin ja lauloin.

Vammalan aluesairaalaan saavuttuamme meidät tultiin hakemaan takasisäänkäynniltä ja ohjattiin synnytyspuolelle. Sitten minusta otettiin käyrää ja samalla keskustelimme synnytystoivelistani pohjalta. Minulle oli tärkeää saada olla rauhassa, en halunnut lähtökohtaisesti lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta itse ponnistusvaiheessa halusin kätilön apua ja ohjausta. Sitten sisätutkimuksessa todettiin, että kohdunsuu oli auki noin 4 cm. Elikkä synnytys oli alkanut ja meidät ohjattiin synnytyssaliin.

En tiedä mitä siinä sitten tapahtui. Supistuksia oli koko ajan, mutta synnytys ei vaan tuntunut varsinaisesti etenevän. Pomputtelin jumppapallolla, kävin suihkussa ja lauleskelin supisusten aikana. Ilokaasuakin kokeilin, mutta en juurikaan pitänyt siitä. Myös kiikkustuolissa oli kiva kiikkua lämpöpussit alaselässä. Aika kului ja työntekijät vaihtuivat. Olin antanut harjoittelijakätilölle luvan olla mukana synnytyksessäni ja hänenkin työpäivänsä tuntui vaan venyvän ja venyvän yhä pitemmäksi ja pitemmäksi. Yhdessä vaiheessa hän jo totesi minun olevan valmis ponnistamaan, mutta eihän siinä mitään tapahtunut. Muistan, kun sanoin miehelleni, että hassua, että tältäkö tämä ponnistusvaihe tuntuukin, kun minua ei yhtään ponnistuta vielä...

Sitten kokeneempi kätilö teki minulle sisätutkimuksen ja huomasin heti hänen ilmeestään, että nyt tässä on joku juttu. Viimein harjoittelijakätilö lähti kotiin, että ehti bussiinsa ja meille vaihtui ihana, varma ja luotettavan oloinen kätilö. Hän puhui meille asiat niinkuin ne olivat. Kohdunsuuni oli kuulemma vasta noin 6 cm auki ja matkaa siis todellakin vielä oli. Hän kehotti meitä lähtemään pienelle happihyppelylle ulos ja ottamaan panadolin. Siispä lähdimme kävelylle ja se kyllä rentoutti. Emme kuitenkaan uskaltaneet mitään pitkää lenkkiä tehdä...

Saavuimme takaisin sisätiloihin. Kätilö oli kehottanut rentoutumaan ja vaikka vaan köllöttelemään sylikkäin. Niinpä teimme mieheni kanssa patjoista, peitoista ja tyynyistä itsellemme mukavan "pesän" ja menimme siihen makoilemaan. Samalla katsoimme kännykästä Pasilaa ja söimme sipsejä! Se oli kivaa! Minä hengittelin samalla happea supistuksiini.
Ja siitä se tilanne sitten vaan jotenkin alkoi edetä omalla painollaan. Hetken kuluttua roikuinkin jo mieheni kaulassa ja voihkin ja ähkin. Lapsivedet meni mieheni lahkeille ja kätilö totesi, että kyllä kuulkaa se teidän muru taitaakin nyt syntyä. Sitten tulikin kohta jo ponnistamisen aika.

Ponnistin aluksi lattialla polvien varassa ollen. Sitten kokeiltiin jakkaraa. Väsyin kuitenkin siinä niin, että kätilö ehdotti siirtymistä synnytystuoliin. Asento tuntui ihan hyvältä. Mutta siinäkin sitä aikaa kului... Voimat tuntuivat olevan aivan lopussa, koska synnytys oli kestänyt nyt sairaalassa noin 20 tuntia ja ponnistusvaihe jo päälle tunnin. Eikä ruokakaan ollut juurikaan maistunut koko aikana... Juonut sentään olin, vettä ja aloeta.

Koska supistuksia ei enää tullut niin usein, otin oksitosiinisuihketta nenän kautta. Se onneksi auttoi. Mutta vauvapas ei meinannut silti tulla ulos, vaan työntyi aina takaisin kohtuun. Ja se sattui, sattui niin perkeleesti suoraan sanottuna! Kun pää oli jo syntynyt, kätilö kehotti kokeilemaan vauvan päätä. Se tuntui pehmeältä. Mieheni sai siinä vierellä katsella koko touhua. Taisi pidellä kädestä ja sanoi, että kyllä sä Pirjo jaksat. Mutta minä olin ihan loppu. Siltä ainakin tuntui. Ponnistin ja ponnistin ja ponnistin, mutta aina se piti aloittaa alusta uudestaan.

Kätilö soitti viimein lastenhoitajan avuksi, joka toimi ns. jarruna painamalla kohdun ylhäältä, ettei vauva mene takaisin, vaan tulee viimein ulos. Ja sitten se muuten sattui. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan noin suurta kipua! Kätilö antoi minulle koko ajan ohjeita ja jollain supistuksella minä sitten vaan päätin, että nyt se vauva syntyy ja annoin kaikkeni. Ja samalla huomasin huutavani, ja lujaa!!! Mieheni on jälkikäteen sanonut, että siinä mun huudossa oli VOIMAA! Ja todellakin tuo tunne oli itsellenikin jotain niin alkukantaista ja voimakasta, mitä jokaisesta synnyttävästä naisesta löytyy!

Niin, sieltä se vauva sitten tuli ja hänet nostettiin heti rinnalleni. Nyt oli siis perjantai 28.8.2009 ja kello oli 23:21. Vauva sai heti pienen ternimaitoaterian ja taisi torkahtaa sen jälkeen. Sen jälkeen itselläni onkin hieman hämärän peitossa tapahtumat. Oli napanuoran leikkausta ja istukkakin syntyi. Tuo ihmeellinen istukka. Ja rinnallani tämä ihmeellinen pieni ihminen. Voi miten suuri ja pelottava urakka hänellä onkaan takana... Synnytys vei todella voimani, mutta oli se vauvallekin valtava ponnistus.

Mutta kuka se tämä vauva tässä oikein on? Olin kuvitellut, että tunnen vauvani heti ja koen suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta en kokenut. Vai koinko, näin jäkikäteen ajateltuna, mutta en vain tiedostanut sitä, koska me olimme tuolloin vielä yksi ja sama. Siinä hän makoili vatsallani ja silittelin häntä ja ihmettelin tätä ihmettä.

Sitten vauva vietiin mitattavaksi ja punnittavaksi. Tuore isä meni mukaan ja minä jäin makoilemaan sängylle. Eihän se pieni rääpäle tykännyt ollenkaan niistä toimenpiteistä, vaan itki koko ajan. Mitat olivat 3870 g ja 53 cm. Minulle sanottiin, että nyt mennään Pirjo suihkuun. Ah, suihkuun, ihanaa! Mutta olin niin kertakaikkiaan väsynyt. Hoitajat koittivat nostaa minua sängystä kolme kertaa, mutta menetin tajuni joka kerta, kun nousin istumaan. Muistan, kun lähdin johonkin ihan muualle liitelemään (ajatuksissani) ja sitten minua taas jo heräteltiinkin. Niinpä luovuimme suihkuajatuksesta sille yölle ja minut siirrettiin vaan sänkyyn, vauva laitettiin kainalooni ja meidät vietiin osastolle. Huoneeseen oli tuotu meille onnittelumaljakin, mutta olimme niin väsyneitä, että nukahdimme samantien yhteiseen, sikeään ja onnelliseen uneen.

Aamulla meitä sitten tultiin katsomaan ja aloimme opetella imetystä. Voi apua. Onneksi meitä autettiin. Vauvalla oli heti alusta alkaen loistava imuote ja minulla maito todellakin nousi ja maitoa tuli hyvin. Mutta kun se sattui niin kovin! Enkä kyllä tiennyt imetyksestä muutenkaan yhtään mitään, vaikka olinkin lukenut joitain kirjoja etukäteen. Kaikissa kirjoissa myös sanottiin, että imetyksen ei pitäisi sattua. Olin uupunut ensinnäkin valvomisesta, syömättömyydestä ja tottakai itse synnytyksestä. Se oli aivan mieletän ponnistus! Tuntui, että joka paikkaan sattui. Ja samalla kun imetin, niin kohtu supisteli. Ja sitten päälle tuli vielä kohta ne kuumat aallot... Onneksi mieheni oli mukana perhehuoneessamme ja sain käydä rauhassa vessassa ja suihkussa, sitten kun pysyin pystyssä.

Aika meni perhehuoneessa todella nopeasti. Oli ihanaa, kun mukavat hoitajat tulivat auttamaan pelkällä napin painalluksella ja ruoka tuotiin noukan eteen. Vanhempamme ja sisaruksemme perheineen kävivät onnittelemassa uusia vanhempia ja olivat aivan ihastuksissaan uudesta tulokkaasta. Hän oli kuulemma isänsä näköinen. Ja niin rauhallinen.

Kävin läpi synnytystä yhä uudelleen ja uudelleen. Miten se meni niinkuin se meni? Miksi se kesti niin kauan? Miksi rentouduin vasta niin myöhään? Niin se nyt vaan meni. Ja näin oli juuri täydellistä ja lopputuloksenahan oli terve ja suloinen poikavauva! Ja äitikin voi hyvin ja palautui todella nopeasti synnytyksestä. Niin ja suklaan syöminen auttoi huimaamiseen :)

Tiistaina meistä sitten alkoi tuntumaan sille, että olemme valmiit lähtemään kotiin. Kiitimme ihania hoitajia avusta ja totesimme, että tulemme kyllä synnyttämään tänne seuraavankin lapsemme, niin hyvin meistä oli siellä huolta pidetty! Ja ennen kaikkea minua synnyttäjänä kuunneltiin, toiveeni otettiin huomioon ja kaikki tapahtui ihanan kiireettömästi ja omalla painollaan loppujen lopuksi.

Ennen lähtöämme kävimme vielä läpi synnytyskertomukseni. Harjoittelijakätilö kävi kyllä onnittelemassa meitä, mutta en halunnut siinä tlanteessa jutella hänen kanssaan synytyksestäni. Jälkeenpäin ajattelin, että meidän kuuluikin saada se toinen kätilö, joka sai meidät rentoutumaan ja rauhoittumaan. Ja häneen pystyin luottaa aivan täysin ponnistusvaiheenkin aikana.

Kotiin tuleminen olikin sitten jännää... Apua, miten osaamme olla tämän pienen nyytin kanssa? Miten kissat suhtautuu? Hyvinhän meillä kaikki meni. Imetys lähti alkukankeuksien jälkeen loistavasti käyntiin, kunhan opin käsittelemaan vauvaa ja vähitellen luottamaan omaan äidinvaistooni. Kissat luikkivat vauvan itkun kuullessaan karkuun, mutta olivat muuten varsin suopeita uudelle perheenjäsenelle.

Vasta kun Elias oli noin neljä kuukautta, oikeasti sisäistin, että minulla ei ole enää sitä mahaa. Vatsakumpu oli ollut jo monta kuukautta poissa ja naureskelin itselleni, että voiko tämä olla totta... Ajattelin, että nyt oli alkanut jonkinlainen eriytyminen vauvasta, emme olleet enää yhtä ja samaa.

Tätä kirjoittaessani Elias on 9kk. Hän on jo "esitaapero", ei enää niin vauva. Konttaa vauhdikkaasti, nousee huonekaluja vasten seisomaan, juttelee, tutkii omaa ääntään huudellen ja kiljahdellen, sanoo "äete, äiti" ja "Eli ei". On varsinainen hymypoika ja niin sydämellinen että! Rauhallinen, mutta tarvittaessa vaativa ja hyvin määrätietoinen. Äitienpäivänä oli ihanaa, nyt minäkin olen osa äitien ketjua. Kiitos tästä ihanasta lapsesta, jonka olen saanut synnyttää tänne ja kenen äiti saan olla!