Esikoisemme syntymä

Odotin ensimmäistä lastamme ja laskettu aikani oli toukokuun 31. päivä. Raskausaika oli sujunut kaikin puolin hyvin, ja toukokuun lopun lähestyessä odotin jännittyneenä synnytystä. Eniten jännitin sitä, menisikö odotus paljon yli. Muutamalla synnyttäneellä ystävälläni oli raskaus mennyt yliaikaa, ja neuvolassakin aina sanottiin että ensimmäisessä raskaudessa todennäköisesti menee yli. Toivoin, että saisin synnyttää mahdollisimman luonnollisesti, eikä synnytystä tarvitsisi käynnistää. Olin kuitenkin avoimin mielin mm. kivunlievityksen suhteen, sillä en tietenkään voinut tietää kuinka kipeää synnytys lopulta tekisi.


Tiistaina 22.5.2012 tunsin kuukautiskivun kaltaista jomotusta alavatsassa. Päivän mittaan tuli muutamia suhteellisen kipeitä supistuksia. Aina supistuksen tullessa menin kontilleni maahan, nojasin jumppapalloon ja lauloin ääneen Adelen kappaletta "Someone like you". Supistusten välillä olo oli normaali. Taisin kellottaakin supistuksia, mutta ne tulivat hyvin epäsäännöllisesti, väliä saattoi olla neljä-viisikin tuntia. Anoppi ja miehen sisko tulivat iltapäivällä meille kahville, ja miehen sisko jäi yöksi, koska oli osallistumassa pääsykokeisiin paikkakunnalla, jossa asumme. Kesken kahvinjuonnin alkoi supistaa, aika kivuliaastikin. Lähes juoksin kahvipöydästä sanomatta sanaakaan olohuoneeseen jumppapallon päälle, mutta tällä kertaa en kehdannut laulaa.. Anoppi sanoikin lähtiessään, että taitaa synnytys olla lähellä. Minä vielä vähättelin, sillä ajattelin että laskettuun aikaankin oli vielä yli viikko aikaa. Sitä paitsi olin mielessäni varautunut synnyttämään vasta kesäkuussa.


Illalla ennen nukkumaan menoa huomasin limatulpan irronneen wc:ssä käydessäni. En kuitenkaan ajatellut sen merkitsevän sen kummempaa, sillä limatulpan irtoamísesta synnytykseen saattaa mennä vielä vaikka viikkoja.

Seuraavana yönä supistuksia alkoi tulla tiheästi. Supistuksen tullessa menin kontilleni sängyllemme, ja mieheni hieroi aika voimakkaastikin alaselkääni. Itse keskityin hengittämiseeen. Mieheni haki paperin ja kynän, johon aina merkkasimme ylös milloin supistuksia tuli, ja mikä niiden kesto oli. Supistuksia alkoi tulla kymmenen minuutin välein. Tarkistin, mitä neuvolan ohjeessa sanottiin sairaalaan lähtemisestä. Ohje oli, että kun supistuksia oli tullut säännöllisesti 10 minuutin välein ainakin tunnin verran, voisi lähteä sairaalaan. Ajattelin kuitenkin soittaa ensin, sillä olo tuntui suhteellisen mukavalta, enkä halunnut mennä sairaalaan turhaan. Soittaessani ja kertoessani supistusten tulevan säännöllisesti 10 minuutin välein, puhelimeen vastannut kätilö kysyi, olinko ensisynnyttäjä. Vastatessani olevani, kätilö kertoi ettei mitään hätää ollut. Lapsivesikään ei ollut vielä mennyt. Sain ohjeeksi lähteä sairaalaan, kun supistukset tulisivat 3-4 minuutin välein, tai kun en enää kestäisi kipua kotona.



Jatkoimme supistusten kellottamista, eikä aikaakaan, kun ne tulivat säännöllisesti 5 minuutin välein. 10 minuutista 5 minuuttiin todella nopeasti! Mies oli jo lähdössä kiireellä sairaalaan, mutta itse ajattelin käydä rauhassa suihkussa sitä ennen. Miehen siskokin voitaisiin heittää samalla reissulla pääsykoepaikkaan. Oli mieheni syntymäpäivä, ja kysyin milloin hän haluaa synttärilahjansa. Annoin paketoimani lahjan ennen suihkuun menemistä. Mies lähti viemään koiria ulos. Ennen suihkuun menemistä kävin vessassa, vähän kuin varmuuden vuoksi. Pissaa tuli paljon, vaikka ei tuntunut että olisi ollut kova hätä. Vasta myöhemmin sairaalassa tajusin, että sehän oli lapsivettä, ei virtsaa!



Söimme mieheni ja hänen siskonsa kanssa rauhassa aamupalan. Tai itse en oikestaan pystynyt syömään, ei tehnyt mieli mitään. Lähdimme kävelemään autolle, ja matkalla parkkipaikalle jouduin pysähtymään kerran supistuksen vuoksi. Automatka sairaalaan kesti 12 minuuttia, ja matkan aikana supistuksia tuli kolme. Mieheni heitti minut sairaalaan ovelle, ja lähti itse etsimään parkkipaikkaa. Miehen sisko käveli sairaalasta pääsykoepaikalle. Mies kysyi, pitäisikö koirille soittaa hoitajaa, mutta vastasin kieltävästi, sillä ajattelin että ehkä lähettävät meidät vielä kotiin, tai ainakin osastolle odottelemaan avautumista. Ja mieshän oli juuri lenkittänyt koiran (7.30 aamulla), joten kyllä ne kahdeksan tuntia keskenään pärjäisivät.Hoitoapua ehtisi soittaa myöhemminkin.



Kun pääsin sairaalan vastaanottoon, menin kiltisti istumaan ja odottamaan vuoroani odotushuoneeseen. Paikalla oli myös toinen pariskunta, joka oli ilmeisesti tullut synnytyksen käynnistykseen. Itse puhisin aina supistuksen tullessa ja mietin mitähän tuo toinen pariskunta meistä ajatteli. Lopulta joku vastaanotosta tuli luokseni ja katsoi kysyvästi. Sanoin "me tultiin varmaan synnyttämään". Vastaanoton työntekijä, se toinen pariskunta ja mieheni pärskähtivät nauruun.


Pääsimme sisälle. Paikalle tuli kätilö ja kätilöharjoittelija. He ottivat neuvolakorttini ja haastattelivat minua supistuksista. Sitten minut laitettiin käyrille, ja kätilö sekä harjoittelija lupasivat tulla takaisin 20-30 minuutin kuluttua. Mies oli jo soittanut, ettei tulisi tänään töihin. Käyrillä oleminen (jouduin makaamaan kyljelläni liikkumatta) oli ehdottomasti kivuliain osa synnytystä. Puolen tunnin kuluttua, kun kätilö ja harjoittelija eivät vieläkään olleet tulleet takaisin, pyysin miestäni hakemaan apua. Tarvitsisin ehdottomasti jotain lääkitystä, tai ainakin halusin pästä pois tuosta epämukavasta kylkiasennosta. Samassa tunsin taas supistuksen, ja koitin olla liikkumatta, jotta käyrää ei ainakaan tarvitsisi ottaa uudelleen. Pyysin miestä olemaan tukenani supistuksen ajan, ja sitten hakevan apua. Supistuksen loputtua kätilö ja harjoittelija saapuivat huoneeseen, joten miehen ei tarvinnutkaa lähteä pyytämään apua.


Tässä vaiheessa minulle tehtiin ensimmäinen sisätutkimus. Mies kertoi myöhemmin, että sisätutkimuksen ensin tehneen kätilöharjoittelijan ilme oli ollut näkemisen arvoinen. Kätilön tehtyä sisätutkímuksen seuraavana, molemmat tuijottivat toisiaan suut auki. Lopulta kätilöharjoittelija kysyi minulta, minkälaisia toiveita minulla oli kivunlievitykseen liittyen. Vastasin tulleeni synnyttämään avoimin mielin. Harjoittelija vastasi: "Hyvä, sillä olet 8 cm auki, etkä ehdi enää saamaan mitään.". Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja kävelimme synnytyssaliin.


Synnytyssalissa sain tipan kautta antibiootin, sillä rakausaikana virtsassani oli havaittu streptocokki-bakteeria. Antibiootti ehdittiin antamaan viime tingassa. Kokeilin kivunlievitykseen ilokaasua, mutten kokenut siitä olevan minkäänlaista apua. Kohta tunsinkin suurta ponnistamisen tarvetta. Kätilöharjoittelija tutki minut, ja totesi minun olevan kokonaan auki. Saisin ruveta ponnistamaan omien tuntemusten mukaan. Pieni ponnistaminen tuntui todella hyvältä. Kohta alkoikin aktiivinen ponnistusvaihe, ja kätilökin saapui takaisin synnytyssaliin. Ponnistin aina supistuksen tullessa. Kesti hetken, ennenkuin ymmärsin mihin suuntaan vauvaa tulee ponnistaa. Mieheni tuki oli todella tärkeää koko synnytyksen ajan, ja suurin kivunlievityskin oli hänen antamansa selkähieronta. Mies kertoikin synnytyksen jälkeen, että sekä hänen kätensä että minun selkäni tuntuivat aivan sileiltä monen tunnin hieronnan jälkeen. Olin koko ponnistusvaiheen ajan silmät kiinni, omassa synnytyskuplassani. En halunnut koskea vauvan päätä sen tultua ulos, emmekä halunneet ottaa synnytyssalista ollenkaan valokuvia. Halusimme elää hetkessä,valokuvien aika olisi myöhemmin. Väsyin ponnistaessani, mutta kertaakaan ei tuntunut etten olisi enää jaksanut. Mieheni, käilö ja harjoittelija kannustivat koko ajan.



Lopulta, yli tunnin ponnistamisen jälkeen esikoisemme vihdoin syntyi. Mies pyyhki silmäkulmiaan, ja kertoi myöhemmin synnytyksestä näin: "Näin, kun pojan pää syntyi. Pää oli aivan sininen, eikä poika näyttänyt hengittävän. Näin, että kätilö teki jotain (myöhemmin kuulimme hänen löysänneen kaulan ympärille kerran kiertyneen napanuoran). Ajattelin, että jotain on vialla, poikamme ei hengitä. Ajattelin, että kätilöt eivät halua kertoa sitä vielä, koska haluavat äidin ponnistavan lapsen kokonaan ulos. Kun poika oli kokonaan syntynyt, hän oli sininen, ja kesti muutama sekunti ennen kuin hän rupesi itkemään. Sitä hetkeä en unohda koskaan. Tuntui, kuin suuri kivi olisi vierähtänyt sydämeltä." Lapsi nostettiin heti rinnalleni, ja mies sai hetken kuluttua leikata napanuoran (vaikka oli aiemmin vannonut ettei haluaisi sitä tehdä). Minut hoidettiin kuntoon, tarvitsin 3 tikkiä. Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 4 h 40 min. Kiitin kätilöä ja kätilöharjoittelijaa, ja sanoin "seuraavaa synnyttämään pitääkin lähteä vähän aikaisemmin, ettei synny matkalle". Taas kerran huoneessa naurettiin, ettei tainnut ainakaan kammoa jäädä, kun minuutti edellisen lapsen synymästä puhut jo seuraavasta synnytyksestä!



Vauva söi rinnalla vajaan tunnin, jonka jälkeen hänet käytiin mittaamassa ja punnitsemassa. Mies sai syntymäpäivälahjaksi saadun poikansa kenguruhoitoon paitansa alle, ja minä pääsin käymään suihkussa. Osastolla taisi olla hiukan ruuhkaa, sillä vietimme synnytyssalissa neljä tuntia. Lopulta pääsimme osastolle, ja mies lähti käyttämään koiria lenkillä. Emme tarvinneet koirille hoitajaa, synnytys oli ohitse niin nopeasti. Mies palasi vielä illaksi viettämään kanssamme aikaa osastolle, mutta lähti yöksi kotiin.


Imetys oli aluksi hankalaa, mutta kolmantena yönä pärjäsimme vihdoin vauvan kanssa kaksin, ja koin olevani valmis lähtemään kotiin. Lääkärintarkastuksessa meidät molemmat todettiin terveiksi ja hyväkuntoisiksi, joten pääsimme kotiin.


Kokonaisuudessaan synnytyksestä ja sairaalassa olosta jäi todella hyvät muistot. Poikamme syntymäpäivä on ehdottomasti elämäni paras päivä. Huomaan edelleen iltaisin käyväni synnytystäni läpi ja miettiväni, miten hyvin kaikki lopulta menikään. Olin aina ennen kuvitellut, että synnytykseen tarvitaan paljon lääkäreitä, lääkkeitä ja muuta apua. Synnytyksestä jäi kuitenkin sellainen tunne, että minä tein kaiken työn ja kätilöt olivat korkeintaan hieman auttamassa. Uskon, että olisin pystynyt synnyttämään vaikka kotona. Erityisen hyvä mieli jäi myös sairaalan toiminnasta; lapsi nostettiin välittömästi äidin rinnalle, napanuoran leikkaamisella ei ollut kiire, lapsi oli vierihoidossa lähes vuorokauden ennen kylvettämistä, apua sai aina tarvittaessa...


Ennen synnyttämistä saatoin valitella ääneen sitä, miksi naiset joutuvat kärsimään? Meillä on kuukautiset, me joudumme synnyttämään.. Enää minun suustani ei tällaista valitusta kuule. Olen ylpeä ollessani nainen ja saadessani synnyttää uutta elämää! En vaihtaisi raskausaikaani, synnytystä tai äitiyttä mihinkään!



-K