Aurinkoisen syntymä

Voi ei, nytkö se alkaa! Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin supistuksiin viikkoa ennen laskettua aikaa. Tuntui siltä, että kaikki oli vielä kesken: tuo muuttolaatikko purkamatta ja tämä synnytyskirja lukematta, seinä maalaamatta, vaunut ostamatta ja yöunet nukkumatta.

Illalla olin kykkinyt lähimetsässä poimimassa mustikoita ja yöllä olimme spontaanisti heränneet rakastelemaan. Ei siis ihme, että synnytys käynnistyi juuri sinä yönä. Heräsin kahden jälkeen alavatsakipuun, joka voimistui nopeasti. Mietin hieman epäuskoisena, että tältäkö sen kuuluu tuntua, vai onko kyse jostain muusta. Kipu oli jatkuvaa, enkä aluksi erottanut supistuksia. Minua kauhistutti ajatus siitä, että tällainen jatkuisi kenties toista vuorokautta: kipua ilman lepoa.

Puolisoni soitti sairaalaan varmistaakseen, että jatkuvassa kivussa ei ole mitään epänormaalia. Sitten hän lähetti tekstiviestin doulalle, passitti minut kuumaan suihkuun ja tuli itse mukaan. Suihkuttelu helpotti hieman, mutta pian aloin voida pahoin ja halusin pois. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti ehkä viiden tai kymmenen minuutin välein ja joka kerta oksetti. Muutaman supistuksen ajan olin pää pöntössä tyhjentämässä sisuskaluja. Supistusten välit eivät olleet juuri sen helpompia. Jonkin verran apua sain Tens-laitteesta, vaikka anturit laitetaan alaselkään ja minulla kipu tuntui lähinnä alavatsassa.

Kaikesta kivusta huolimatta päätin luottaa siihen, että kehoni tietää, miten homma hoidetaan. Ja se tiesi.

Olin suunnitellut pysyväni kotona mahdollisimman pitkään, mutta jo aamuviideltä tuntui siltä, että on lähdettävä sairaalaan tai en enää kestäisi (huimaa viisitoistaminuuttista) automatkaa. Mikrossa kuumennettu jyväpussi oli autossa korvaamaton kapine. Pitelin sitä vatsalla ja ähkin. Pääsimme Taysin ovelle täsmälleen samaan aikaan doulan kanssa.

Sairaalassa olin jo täysin omissa maailmoissani, kuin kuplan sisällä, ja pystyin vain vaivoin kommunikoimaan kenenkään kanssa. Onneksi olin tehnyt synnytystoivelistan, jonka mieheni antoi sairaalan henkilökunnalle - en olisi kyennyt puhumaan toiveistani tai suunnitelmistani tai edes ajattelemaan niitä.

Vastaanotosta minut passitettiin huoneeseen, jossa mitattaisiin vauvan sydänkäyrää. Tukihenkilöitä ei huoneeseen päästetä, vaan äidit joutuvat verhoilla suojattuihin karsinoihinsa yksin. Hoitaja tutki minut. Kohdunsuu oli auennut vasta 2,5 senttiä, mutta kohdunkaulaa ei enää ollut. Olin hieman pettynyt, sillä tunsin synnytyksen etenevän nopeasti.

Anturit vatsaan kiinnitettyinä minut määrättiin pysymään aloillani 20 minuuttia. Selällään sängyssä! No way. Heti kun hoitaja katosi näkyvistä, nousin keinuttelemaan itseäni sängyn laitaa vasten, ähkin ja örisin sekä ääntelin matalia vokaaleja. Se kai oli minun synnytyslauluani, osin tiedostamatonta. Tunsin pakottavaa tarvetta äännellä. Vain kerran havahduin ajattelemaan, että mitähän toiset synnyttäjät kaikesta örinästäni tuumaavat. Tajusin, että verhon toiselta puolelta kuului vain silloin tällöin pientä äh-äh -ääntä. Verhonaapuriin verrattuna taisin olla melkoisen äänekäs.

Hoitaja palasi pian, mutta en suostunut enää nousemaan sängylle. Niinpä hän päätyi pitelemään antureista kiinni samalla kun heiluin pystyasennossa. Käyrää taidettiin lopulta ottaa ainakin puolen tunnin ajan.

Koska synnytyssaliin ei vielä ollut pääsyä, hoitajat ehdottivat, että lähtisimme kävelylle tai kanttiiniin tai mihin ikinä haluaisimmekin mennä odottelemaan. Ei tule kuuloonkaan, ajattelin. Pystyin hädin tuskin kävelemään. Minulle ehdotettiin myös suihkua - sinne siis.

Ankeassa wc-suihkutilassa istuin lattialla pyyhkeen päällä, örisin ja annoin kuuman veden valua päälleni. Mieskin riisuutui ja suihkutteli minua käsisuihkulla. Doula paransi tunnelmaa korvaamalla kalsean valaistuksen led-kynttilöillä ja asettelemalla huoneeseen laminoituja valokuvia. Kun kipu yltyi ja ääni kiristyi, hän yhtyi “lauluun” ja sai minut palaamaan matalille taajuuksille.

Suihku oli pitkä ja tehokas, suihkuttelin ainakin tunnin. Sitten paine alapäässä alkoi kasvaa ja halusin pois. Kätilö totesi, että kohdunsuu oli jo 7,5 cm auki. Mahtavaa! Olin ollut sairaalassa vasta kaksi tuntia. Matka synnytyssaliin on aivan hämärän peitossa, eikä minulla ole aavistustakaan huoneen numerosta. Muistan vain havahtuneeni siihen, että näin salissa kylpyammeen. Sitä olin toivonutkin, mutten ollut uskonut mahdollisuuteen päästä ruuhkaisassa Taysissa siihen ainoaan ammeelliseen saliin. Tulin valtavan iloiseksi ja halusin päästä veteen heti.

Doula sisusti kalseaa sairaalahuonetta: sulki sälekaihtimia, levitti kynttilöitä ja kuvia ammeen reunalle sekä laittoi valitsemani cd:n soimaan. Amme täyttyi tuskallisen hitaasti. Sitä odottaessani roikuin mieheni kaulassa.

Lämmin vesi tuntui aivan ihanalta, mutta en ehtinyt olla kylvyssä pitkään. Taas piti ottaa sydänkäyrää ja sitten alkoikin jo ponnistuttaa. Kätilö tutki minut ja antoi luvan. Supistuskivut katosivat lähes kokonaan, tunsin vain suurta painetta. Edelleen ilki alasti istuin synnytysjakkaralle ja aloin ponnistaa. Hetken olin aivan hukassa ja toivoin, että olisin harjoitellut jotakin hengitystekniikkaa tai vastaavaa: minulla ei ollut aavistustakaan, miten tämän vaiheen kuuluisi mennä!

Kova jakkara alkoi pian painaa reisiä, joten nousin ylös ja kokeilin muita asentoja. Kyykkyä, konttausta, nojailua mieheen tai sänkyyn. Lopulta kätilö vakuutti, että vauva syntyy ihan kohta. Palasin jakkaralle ja kokeilin vauvan päätä kädelläni. Viimeiset minuutit tuntuivat pieneltä ikuisuudelta, mutta kätilö kannusti ja neuvoi. Tunsin repivää kipua, kun kätilö veti vauvaa. Se tuli ulos yhdellä ponnistuksella.

Haukoin henkeäni pari kertaa. Hämilläni ja helpottuneena otin sinertävän rääpäleen syliini, menin sängylle makaamaan ja laitoin vauvan vatsan päälle. Kello oli vasta yhdeksän. Sälekaihtimien välistä pilkotti sinistä taivasta. Pieni tytär aurinkoinen, esikoisemme, oli syntynyt.