Päivällä 5.3.2008 minulle tuli hetkellisesti kummallinen olo. En osaa sitä tarkemmin kuvata, muuten kuin että huomasin, että nyt olo on jotenkin normaalista poikkeava. Tunne meni kuitenkin ohi, enkä sitä sen enempää miettinyt. Illalla menin partiokokoukseen ja kävelin matkat mennen tullen, matkaa oli suuntaansa jokunen kilometri. Kokouksessa joku minulta kysyi, että koska vauva syntyy ja muistan vastanneeni ”ensi yönä tai sitten kahden viikon päästä tai joskus sillä välillä”. Kotiin tultuani menin vessaan ja huomasin limatulpan tulleen. Olin kuullut, että jollain synnytys alkaa pian siitä, mutta toisilla voi mennä viikkokin, niin en sitten siitä sen enempää hätkähtänyt. Tosin olin iloinen tuosta merkistä, että synnytys lähenee.
Siitä sitten menin nukkumaan illalla kymmenen aikaan, mutta kahden aikaan yöllä heräsin supistuksiin. Ne eivät olleet vielä säännöllisiä, mutta tuntuivat niin, etten pystynyt nukkumaan. Tunnin makoiltuani alkoi tuntua, että kylläpä niitä nyt tulee ja nousin ylös niitä kellottamaan. Merkkailin aikoja paperille ja niitä tuli noin kymmenen minuutin välein. Supistukset tuntuivat aina sen hetken, mutten kokenut niitä kovin pahoiksi, kun väleissä olo oli aina normaali. Siinä sitten väleissä esimerkiksi viikkailin pyykkejä narulta aikani kuluksi... Supistukset otin vastaan sohvalla, tyynyihin nojaillen. En herättänyt vielä miestänikään, kun ajattelin, ettei kyse välttämättä vielä ole synnytyksestä, vaan supistukset voivat vielä lakatakin.
Supistusten tahti kuitenkin kiihtyi ja ne kovenivatkin aamuviiteen mennessä niin, että silloin niitä tuli noin viiden minuutin välein. Sitten herätin mieheni, mutta hänellekin sanoin, "ettei tässä vielä mitään kiirettä ole". Niinpä siinä sitten vielä syötiin aamupalaa, minullekin maistui, käytiin suihkussa ja tehtiin muita aamutoimia niin, että mentiin kuudeksi sairaalaan. Mieheni oli aika pölmistynyt, kun heräsi siihen, että tänä aamuna edessä onkin töiden sijaan lähtö synnyttämään. Hän vielä kyseli minulta epäuskoisena, että "ootko varma, että tää nyt on sitä". Olimme jotenkin ajatelleet, että yliaikaiseksi se menee kuitenkin, mutta tyttö yllättikin meidät
viikoilla 39+3. Siinä vaiheessa olin kyllä jo varma mistä on kyse, supistukset olivat niin tuntuvia ja tiheitä.
Sairaalassa synnytysvastaanotossa todettiin, että olin "sormelle auki", tarkoittaisiko se kohdunsuun olevan auki 1-2 cm. Olinkin sitten vähän pettynyt, että voi vitsi, tultiinko kuitenkin liian aikaisin. Asuimme niin lähellä sairaalaa, että olin ajatellut, että olen mieluummin kotona niin pitkään kuin voin. Niinpä kätilö sanoi, että katsotaan tilannettasi parin tunnin päästä uudestaan. Niinpä sitten oltiin siellä vastaanotossa, käveltiin sairaalan käytäviä ja supistuksissa nojailin seiniin/tuoleihin eteenpäin nojaten.
Vaikka vastaanotto paikkana oli aika ankea viedä synnytystä eteenpäin, sairaalassa olo vahvisti turvallisuuden tunnettani. Supistukset olivat jo aika kovia, välillä menin nelinkontinkin yhdelle sohvalle, hakiessa hyvää asentoa kestää supistus. Siinä sitten kätilöillä työvuoro vaihtui ja yksi juuri töihin tullut näki minut siellä nelinkontin supistuksen aikana. Hän näki kasvoistani, että "tiukkaa teki" ja sanoi, että tule vaan jo aiemmin sanomaan, jos haluat että katsotaan tilannettasi. Niinpä sitten menin joskus puoli kahdeksan aikaan tutkittavaksi ja ensiksi otettiin supistuskäyrää. Siinä vaiheessa oli jo aika tuskaista maata siinä paikallaan, itselleni oli nimittäin
helpompi heijata itseäni supistusten aikana. Lopuksi kätilö katsoi kohdunsuun ja olinkin jo kahdeksan senttiä auki! Eli 1,5 tunnissa olin niin auennut ja päästiin saliin.
Ennen saliin menoa olin tavallaan ollut itsekseni ja etsinyt aina sen asennon, joka parhaalta tuntui ja ollut paljon liikkeellä, koska se tuntui hyvältä. Saliin mentyäni kuitenkin (näin jälkikäteen mietittynä) lakkasin kuuntelemasta tarpeeksi kehoni viestejä ja sen sijaan toimin täysin kätilön ohjeiden mukaan. Tässä on kohta, missä toimisin toisin, jos vielä joskus pääsen synnyttämään. Salissa minut ohjattiin sängylle makaamaan. Supistukset alkoi tuntua kovilta kestää siinä, niinpä sitten otin ilokaasua, joka tehosi hyvin. Se vei kivusta juuri sen terävimmän kärjen, mutta silti tunsin koko ajan, mitä tapahtuu. Vaikka kipua oli ollut, tuntui, että pärjäsin se kanssa ja sillä en sitten ottanut epiduraalia tai muuta puudutusta. Synnytysvastaanotossa asiasta kysyttiin, että millaista kivunlievitystä olin ajatellut. Silloin vastasin, että ”mennään
tilanteen mukaan ja jos vaikka pärjäisin ilman puudutteita”, silloin minua tutkinut kätilö taputti minua selkään ja sanoi ”reipas tyttö”. Sillä oli minulle iso kannustava merkitys.
Ponnistusvaihe kesti 35 minuuttia ja se oli minulle ehkä se tiukin koitos. Olin kätilön ohjeistamana puoli-istuvassa asennossa. Ennen kuin minulle tuli ponnistamisen tarvetta, hän pyysi minua ”ähkimään”. En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti ja ponnistaminen oli hakusessa, mutta kätilön neuvoilla alkoi onnistua. Vaikeinta oli se, kun piti työntämisen aikana pidättää hengitystä, tuntui, että jaksaisi muuten työntää, mutta happi loppuu! Jälkiviisaana voin sanoa, että ehkä asennon vaihto ja kehoni kuuntelu olisi voinut auttaa, käytin ponnistamisessa mielettömästi lihastyötä. Mietin nyt myös, että olisiko vähempi hengityksen pidättäminen riittänyt, sillä nyt se näkyi tytön värissä.
Vauvan tuloa avitettiin tekemällä episotomia, josta mielestäni ei tosin kerrottu etukäteen tai kysytty minulta. Voi tietysti myös olla, että siitä on kysytty, mutta olen ollut ”muissa maailmoissa”. Joka tapauksessa havahduin, kun kuulin kätilön kysyvän ”passarilta”, että ”leikkaanko vielä” ja silloin ymmärsin, mitä ollaan tekemässä.
Mieheni rooli kivunlievittäjänä oli todella tärkeä, hän hieroi tai silitti minua selästä salissa ollessa koko ajan ja sillä tuntui olevan tosi suuri vaikutus minulle. Kun hän nimittäin hetkeksi lopetti,
pyysin heti jatkamaan, se auttoi niin paljon. Hän myös oli tulkkina itseni ja kätilöiden välillä, kun ymmärsi jo puolesta sanasta ja ilmeistä, mitä tarkoitin, kun kätilöt esimerkiksi kysyivät jotain.
Ponnistamista kuvaisin elämäni rankimmaksi fyysiseksi suoritteeksi, olin aivan hiestä märkä, vesi valui silmistä ja reidet tärräsivät, mutta olipahan palkintokin elämäni paras! Vauva siis syntyi 6.3.3008 klo 9.52. Kokonaisuudessaan synnytyksen kestoksi kirjattiin 7 tuntia 20 minuuttia.
Kun vauva oli nostettu rinnalle, luulin etukäteen kivun loppuvan siihen kohtaan. Tässä huomasi itsensä psyykkauksen merkityksen kivun siedossa. Istukka ei meinannut tulla, mahaa painettiin ja samalla napanuorasta vedettiin sitä ja se teki tosi kipeää. Minua kehotettiin ponnistamaan, mutta en enää tuntenut supistuksia. Niinpä laitettiin vielä tipalla supistuksia lisäävää oksitosiinia. Mieheni näki, kuinka kipeää minuun teki ja keksi kysyä, että voisinko ottaa vielä ilokaasua kipuihin ja kun sain luvan, niin otin sitä vielä. Tikkien ompelu myös sattui aivan hirvittävästi mutta kun sanoin siitä, niin kätilö puudutti onneksi lisää, ensin tokaistuaan, että kyllä se puuduttaminenkin sattuu.
Synnyttäminen oli minulle mahtava kokemus. Oli uskomatonta kokea sellainen luonnonvoima omassa kehossa ja kokea yhtä aikaa jotain niin luonnollista, mutta silti ainutlaatuisen ihmeellistä. Voin myös sanoa jääneeni kerrasta koukkuun synnytysendorfiineihin eli toivon kovasti, että elämässäni vielä pääsen kokemaan syntymän ihmeen. Koen, että kaikki sujui hyvin ja kokemus oli minua vahvistava, minä pystyin siihen ja kivusta huolimatta voin sanoa nauttineeni siitä. Olen iloinen, että sain kokea niin hyvin menneen synnytyksen.
2 kommenttia:
<3 <3
kiva lukea toistenkin synnytys kertomuksia. sanoisinko rohkeita kuvia. itse en varmaan "kehtais" julkaista.
Lähetä kommentti