En edellisessä synnytyksessä
ollut ottanut lääkkeellistä kivunlievitystä vastaan, ja olin päättänyt
etten tälläkään kertaa ottaisi. Sen sijaan halusin olla mahdollisimman
pitkään kotona, jotta voisin rentoutua ja homma hoituisi sukkelammin.
Minulle oltiin kerrottu, että jos sairaalaan tulee liian aikaisin ei saa
huonetta vaan joutuu käytävälle haahuilemaan supistuksineen. Se ei
kuulostanut rentouttavalta.
Olin viikolla 40+6.
Heräsin aamulla kuudelta supistuksiin, joita alkoi tulla noin kymmenen
minuutin välein. En kuitenkaan mitannut kellolla, sillä olin suihkussa
suuren osan ajasta. Lämmin paineella tuleva vesi helpotti kipuja, jotka
tuntuivat enimmäkseen selässä. Jossain vaiheessa aloin olla kuitenkin
tosi väsynyt. Mies lähti viemään poikaamme päiväkotiin vähän ennen
kahdeksaa. Hän meinasi kyllä jatkaa sen jälkeen vielä töihin ja huikkasi
minulle että soita sitten kun pitää tulla kotiin. Taisin sanoa vähän
kiukkuisena että et todellakaan mene töihin tänään. Kun hän sitten
palasi päiväkodilta päätin tulla pois suihkusta. Pukeuduin hänen
avustamanaan.
Soitimme yhdeksältä
synnytyspäivystykseen. Saimme ohjeet, että vielä voi odotella rauhassa
kotona jos ei tunnu sietämättömältä. Jatkoin kotona miehen avustamana.
Paras asento oli etunoja ja supistuksen tullessa kyykky. Mies silitteli
selkää, mikä oli lohdullista, ja nosti ylös kyykystä. Välillä hän hoki,
että sinä voit kohta paremmin. Minä sanoin vaan että voin mainiosti. En
ole sairas. Minä synnytän!
Oli kulunut viisi
tuntia supistusten alkamisesta. Kipu alkoi tuntua peräpäässä. Aloin
epäillä, että minua varmaan ummettaa ja siksi kipu tuntuu niin
voimakkaalta. Siirryin vessaan. Siellä meni tovi ja mies tuli katsomaan.
Samassa kuului poks ja tuli verta ja lapsivettä, mistä mies hieman
hätääntyi ja olimme yhtä mieltä että nyt nopeasti sairaalaan (se oli
kuulemma ihan normaalia kuitenkin eikä hälyyttävää). Ja sitten alkoi
ponnistuttaminen. Mies kyseli ajetaanko itse vai soitetaanko ambulanssi.
Tiesin että sairaalaan ajaa 11 minuuttia, joten valitsin että ajetaan
itse, vaikka mietin kyllä miten kummassa istuisin autossa.
Laitoin
käsipyyhkeen housuihin ja menin miehen taluttamana takapenkille
kontilleen. Ponnistusvaihe tuntui paremmalta kuin supistelu, kun oli
taukoja ja semmoinen voitonriemuinen ja huojentunut olo, että kaikki on
kohta ohi. Perillä oli vaikeuksia päästä ulos autosta ja pian tajusin
etten todellakaan pääsisi sairaalaan omin jaloin. Joku ohikulkija haki
meille äkkiä pyörätuolin ja puhui rohkaisevia sanoja. Pyörätuoliin oli
kyllä vaikea istua. Koitin olla puolimakaavassa asennossa. Tosi huteran
oloista. Mentiin infoon lujaa vauhtia ja minä komeasti karjuin kun
ponnistutti. Minulle hoettiin ettei saa ponistaa. Jaa miten? Keskityin
vain rentoutumaan ja annoin ruumiin hoitaa hommansa, mutten pistänyt
vastaankaan.
Mentiin suoraan synnytyssaliin,
jossa minulta autettiin housut ja kengät pois. Takki jäi päälle. Pää
syntyi seuraavalla ponnistuksella, jota ei juuri tarvinnut itse avittaa,
ja loppuruumis seuraavalla. Mieletön tunne! Sain vauvan heti rinnalle.
Imetys alkoi oitis. Sain supistavaa lääkettä pistoksena, jotta istukka
tulisi ulos. Ihmettelin eikö se itsestään tulekaan, mutta ehkä se on
täällä tapana avustaa ulos. Pieni tikki vielä ommeltiin. Puuduttaminen
oli ikävän tuntuista, mutta siinä vaiheessa sen kesti vertaamalla juuri
kokemaani kipuun.
Koko homma kesti siis viisi
ja puoli tuntia. Samana päivänä pääsi poikani ja isovanhemmat
vierailemaan. Loppuaika sairaalassa oli miellyttävää. Yhdessä vaiheessa
olin tosi väsynyt kun vauva valvotti yöllä, joten olin vaan iloinen,
että olin 48 tuntia osastolla eikä tarvinnut huolehtia kodinhoidosta ja
muusta. Ruokaa tuotiin nenän eteen ja sai paljon hyvää opastusta ja
huolenpitoa. Olin oikein tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti