Helppoja hommia

Esikoisen syntymä 2,5 vuotta sitten meni niin vauhdikkaasti, että olen jälkeenpäin kyselijöille sanonut, etten tiedä koko touhusta mitään. Silloinen synnytys alkoi vesienmenolla ja eteni aika nopeasti. En ollut etukäteen pahemmin perehtynyt tapahtumaan, ajattelin että sairaalassa sitten neuvovat. Onneksi synnytys eteni niin nopeasti, että en olisi edes ehtinyt saamaan mitään kivunlievitystä. Missään vaiheessa silloin en kokenut sellaista tarvitsevanikaan, mutta ajattelin sellaisen kuuluvan asiaan. Eli jos lääkkeellistä lievitystä olisi ehditty tarjoamaan, olisin ottanut vaikka se olisikin ollut turhaa. Nyt, koska tiesin kestäväni synnytyksen ilman lääkkeitä, odotin toista kertaa innolla, varsinkin kun ensimmäinen kerta oli melko helppo homma. Ensimmäisellä kerralla en lukenut mistään mitään synnytykseen liittyvää, tällä kertaa ahmin kaiken tiedon mitä vaan löysin. Tiivistin lukemani siihen päätelmään, että jos sallii yhden lääkkeen, siitä seuraa tilanne jossa tarvitsee aina toistakin lääkettä. Eli kun pirulle antaa pikkusormen… Päätin siis yrittää välttää lääkkeellistä kivunlievitystä. Ehdoton en kuitenkaan asiassa ollut, ajattelin mennä tilanteen mukaan. Koska esikoinen tuli niin nopeasti, melkein syntyi käytävälle, suurin huoleni tulevasta oli se, että entä jos en ehtisikään sairaalaan. Neuvolassakin varoittelivat, että toinen syntyy usein vielä vikkelämmin. Huoli oli kuitenkin turha. Kaikki meni hienosti ja nyt minulla on jotain kerrottavaakin synnytyksestä kysyjille.


Laskettuun aikaan oli vielä 3 viikkoa, kun aamuyöstä puoli viiden aikaan alkoi tuntua siltä, että on tosi kyseessä. Joitakin päiviä aiemmin oli aamuyöllä ollut parin tunnin ajan melko tuntuvat supistukset, mutta ne loppuivat lyhyeen. Jotenkin kuitenkin tällä kertaa tiesin, että vauva on nyt oikeasti tulossa, vaikka supistukset tuntuivatkin samalta kuin aikaisemmatkin. Tiesin, että olisi pitänyt nukkua kun vielä voi, mutta en malttanut. Kahdeksalta, kun mies lähti töihin, menin kuitenkin hetkeksi sohvalle torkkumaan. Mies palasi kotiin aamupalaverinsa jälkeen, oli ottanut kannettavan mukaan etätöitä varten. Tosin siinä ei pahemmin etätyöt sujuneet esikoisen herättyä. Sairaalakassin olin pakannut jo kuukausia sitten, eväät vain puuttuivat. Keräilin hedelmiä sun muuta sairaalaan mukaan otettavaksi, välillä nojailin pöytiin. Naureskelin, että mitenkäs tällaisesta olosta voi tykätä, tuntui jotenkin mukavalta. Yhdeksän tunnin kotona oleskelun jälkeen totesin, että nyt taitaa olla hyvä lähteä TAYSsiin. Esikoinen vietiin siskolleni, olin soittanut aamulla hänelle ja varoittanut ettei kannata tehdä päiväksi mitään suunnitelmia, saatamme tuoda tytön hoitoon.


Sairaalaan saavuttiin kahden aikoihin. Ärsytti pötkötellä sängyllä käyrillä, mutta tomera hoitsu muuttui heti jotenkin töykeäksi kun kysyin onnistuisiko käyränotto seisaallaan. Ajattelin, että ollaan sitten vaakatasossa, mitäs sitä hyvää tuultani pilaamaan tappelemalla. Hoitsu totesi, että olen niin vähän auki (en muista enää paljonko se oli, ehkä 1,5 cm), että voisimme mennä vaikka kävelylle tai kahville puoleksitoista tunniksi. Mentiin miehen kanssa sairaalan kahvioon ja ostettiin pitsanpalat. Viiden minuutin välein laitoin silmät kiinni ja keskityin rentoutumaan supistellessa. Kyllä siihen se puolitoista tuntia pitsansyöntiin tarvittiinkin, keskeytykset kun veivät vähän ruokahalua. Palasin komentoora-hoitsun luo ja kello oli viisi, kun taas käyrillä makoillessa menivät vedet. Supistukset alkoivat heti tuntua voimakkaammilta. Sain märille housuilleni muovikassin ja päälleni sairaalavaatteet. Sanottiin, että pääsemme synnytyssaliin saman tien. Olin pyytänyt ammehuonetta ja sen sainkin. Huoneessa tajusin, että huone oli sama jossa sain esikoiseni, tarkistin asian vielä myöhemmin papereista. Oli yllätys, että siellä oli amme. Viimeksi oli niin kiire, ettei sitä tullut huomattua ja ilmeisesti vauvan synnyttyä ei ympäristölle riittänyt mielenkiintoa. Amme ei tosin vaikuttanut kovin houkuttelevalta, oli ihan liian matalan näköinen. Kätilö oli ihana! Hän oli suurin piirtein minun ikäiseni ja pidin hänestä heti. Käyrälläkin sain olla jaloillani nojailemassa korotettuun sänkyyn. Luulisin supistusten olleen tässä vaiheessa jo voimakkaimmillaan, mutta hyvin onnistui niiden lomassa puhella ”mukavia” kätilön kanssa. Hienosti hän hoksasi milloin haluan jutella ja milloin olla rauhassa. Koska amme ei vaikuttanutkaan niin houkuttelevalta, halusin mennä ensin suihkuun. Se oli tosi hyvä kivunlievityskeino! Tosin TAYS voisi hankkia suihkuihinsa erilaiset jakkarat, etukumarassa nojailu oli hankalaa matalan ja keikkuvan jakkaran kanssa. Annoin kuuman veden valua selkääni ja keskityin rentouttamaan itseni ja erityisesti keskikropan. Hoin mielessäni ”rentoudu, rentoudu”. Rentoutuminen onnistuikin ilmeisen hyvin, alkoi ponnistuttaa. Huikkasin miehelle, että kutsuu kätilön paikalle. Kätilö tuli ja pyysi sängylle, halusi tarkastaa tilanteen. En halunnut sängylle, sanoin että haluan pukata mukulan ulos seisaallani. Kätilö sanoi, että onnistuuhan se, mutta jos ensin käyn sängyllä. Kiipesin sänkyyn ja niinhän siinä kävi, että siihen jäin. Kätilö ei ilmeisesti ollut uskonut kun sanoin vauvan olevan tulossa, totesi yllätyksekseen pään olevan jo puoliksi ulkona. Seuraavalla supistuksella työnsin hiukan ja vauva oli ulkona. Koko touhussa vaikeinta oli suihkusta sängylle –osuus. Siis silloin kun piti pidätellä, ettei vauva vaan tule heti. Sama oli pahinta esikoisen syntyessä, se pidätteleminen.


Vauva oli ihana, reilu 3 kiloinen tyttö. Sain sen heti vatsani päälle, siihen se sitten pissasikin. Puin sairaalapaidan takaisin päälleni, ennen suihkua olin sen tietysti riisunut, vauva oli paidan alla ihoa vasten. Napanuora leikattiin kun se oli sykkinyt loppuun. Istukka ei heti irronnut. Kätilö tarjosi oksitosiinia, kieltäydyin koska olin lukenut että se saattaa vaikeuttaa imetyksen alkuun lähtemistä. Odoteltiin hetki, kätilö tarjosi toista piikkiä, oli kuulemma jokin särkylääke joka auttaa myös irrottamaan istukan. Suostuin sitten siihen, ajattelin että se tuskin vaikuttaa vauvaan. Turhana sitä kyllä pidin, mutta kun mukava kätilö niin sen halusi antaa, otin. Turhaa se olikin, mitään ei tapahtunut ja taas tarjottiin oksitosiinia. Kysyin että eikö saman asian ajaisi se, että otan vauvan rinnalle. Se tehosi, istukka irtosi. Sitten piti kärsiä kaksi tikkiä, olin saanut pari nirhaumaa. Kävin suihkussa, syötiin hoitsun tuomat voileivät ja ihailtiin vauvaa. Mukavaa oli itse lykätä vauvan sänky osastolle.

Synnytyksen kesto esikoisen tapauksessa oli 2 h 35 min, nyt kestoksi oli merkattu 7 h. Salissa ehdittiin tällä kertaa olla 50 minuuttia, en tiedä kuinka kauan siitä kului suihkussa, ehkä puolet. Suihku olikin ainoa kivunlievitykseni, muuta ei tullut mieleenkään pyytää, eli kaikki meni juuri siten kuin halusin. Jos synnytys olisi edistynyt tosi hitaasti, olisin ehkä voinut joutua harkitsemaan jotain lievitystä, ei sitä kannata itseään väsyttää. Ponnistusvaiheen pituudeksi kätilö merkkasi yhden minuutin, vaikka sanoi ettei siinä kyllä mennyt niinkään kauaa. Papereista näin, että napanuora on ollut kerran kaulan ympäri, onneksi siitä ei ollut haittaa. Luulisin kaiken sujuneen niin hyvin koska pystyin rentoutumaan. Etukäteen en sitä mitenkään harjoitellut, mutta jos synnytys olisi etukäteen jännittänyt, rentoutumista olisi ehkä pitänyt treenata. Kokemus oli hieno, en arkailisi ryhtyä hommaan kolmatta kertaa.