Meidän esikoinen muksu syntyi syksyllä 2011 rv 40+4. Minulla oli ollut useamman yön jo epäsäännöllisiä supistuksia, osa kivuliaita ja osa kivuttomia. Oli tullut siis valvottua jo jonkin verran. Ison masun kanssa oli muutenkin tukalaa, kun piti ravata koko ajan vessassa ja sängyssä kääntyily oli tukalaa. Minua vaivasi vielä kaiken kivan lisäksi flunssa, jonka vuoksi nukkuminen oli hankalaa nenä tukossa.
Minulla oli neuvolapäivä rv 40+2. Minulla oli jo tuolloin kivuttomia, epäsäännöllisiä supistuksia. Ne alkoivat iltapäivästä ja alkoivat olla kipeämpiä iltaa kohti. Olin innoissani enkä malttanut lepäillä paikallani, etteivät supistukset vain lakkaa. Olin manannut jo monta päivää, etten suostu käynnistykseen jos raskaus menee reilusti yliaikaiseksi. Olin suunnitellut jo etsiväni hyvän vyöhyketerapeutin käynnistelemään synnyttelyä. Toivoin synnytyksen luonnonmukaista käynnistelyä, sillä osastolla olo olisi tuntunut kodin sijasta ikävältä. Noh, käynnistelyä ei onneksi tarvittu.
Yötä kohti supistukset alkoivat jo huokaisuttaa, aloin lämmitellä masulle ja selälle kauratyynyä. Välillä käytin kylmägeelipussia. Molemmat auttoivat mukavasti kipuihin. En pystynyt nukkumaan, kun supistukset tulivat aika tiheästi 5-10min välein kipeinä. Yritin löytää mukavaa asentoa sohvalta ja katselin telkkaria, poltin kynttilöitä ja kävin välillä tietokoneella. Annoin miehekkeen nukkua, koska hänellä saattaisi olla aamulla töihin meno (jos supistukset lakkaisivat). Kävin pari kertaa lämpimässä suihkussa yön aikana. Yritin keskittyä hengittelyyn ja rentoutua. Aamulla lähdettiin kohti synnytyssairaalaa. Otettiin pakkaamani sairaalakassi mukaan ja ajeltiin hiljalleen sairaalalle, meillä oli aika lyhyt noin 10min ajomatka.
Satoi vettä ja oli aika kylmä tuulinen aamu. Jännitti kovasti, että oliko supistukset tehneet mitään kohdunsuulle. Laittaisivatko vielä kotiin tai osastolle? Pääsisinkö suoraan synnytyssaliin? Tuleeko meistä vanhempia jo tänään? Kädet hikosivat ja sydän tykytti korvissa asti. Jännitys varmaan lopetti supistuksetkin hetkeksi. Meinasin jo kääntyä takaisin autolle, mutta ajateltiin kuitenkin käydä näytillä. Kiivettiin portaita pitkin synnärille, jos supistukset vaikka palaisivatkin.
Synnärillä meidät otti vastaan mukava kätilö, joka laittoi minut samantien käyrälle. Yritettiin sitä kiikkutuolissa, mutta ääniä ei saatu kuulumaan. Piti mennä kyljelleen sänkyyn, mikä tuntui aika ikävältä. Supistukset tuntuivat makuulla kipeämpinä. Hengittelin ja puristin miehen kättä joka supistuksella. Käyrän jälkeen vaihdoin sairaalakuteet päälle: ihana avopaita, iso muumimamma-aamutakki ja seksyt maksialkkarit. Sisätutkimuksessa olin 3cm auki. Pääsin samantien lillumaan ammeeseen, jos vaikka supistukset sillä vauhdittuisivat. Vedessä lilluminen tuntui hyvältä ja rentouttavalta, auttoi vähän kipuihinkin. Litkin juomisia ja ravasin pissalla vähän väliä. Ammeessa olon jälkeen oli todella vetämätön olo, huippasi ja väsytti. Taisin syödä useamman kerran välipaloja, lounasta ja päivällistäkin. Missään vaiheessa ei onneksi oksettanut. Luulin, että oksentelin synnytyksessä. Minulla kun oli ollut oksentelua raskauden puoliväliin saakka.
Supistukset hakivat vielä vähän rytmiään. Minulle ehdotettiin Petidinia, mikä olisi saattanut saada supistukset loppumaan tai synnytyksen vauhdittumaan. Olisin saattanut päästä valvoskelun jälkeen siis nukkumaan. En kuitenkaan halunnut, mitään mikä vaikuttaisi vauvaan. Olin myös kuullut monelta, että siitä menee enemmän pää sekaisin. Halusin mennä mahdollisimman pitkälle luomuilla. Minusta oli aika ihanaa, ettei lääkkeitä tuputettu minulle. Toivettani kunnioitettiin. Jossain vaiheessa mukana oli lääketieteen opiskelija. Annoin hänenkin tehdä sisätutkimuksen, jos vaikka synnytys olisi siitä vauhdittunut (you wish) kun kopeloitiin ihan olan takaa. Käytiin miehekkeen kanssa välillä sairaalan alakerrassa hakemassa vauhtia. Taidettiin käydä aika monta kertaa kiipeilemässä portaita ja käppäilemässä. Törmäsin kaverin äitiinkin, mikä oli aika ihanaa. Hän halasi minua ja toivotteli tsemppejä kovasti. Muutamia työkavereitakin tuli vastaan.
Pysyin kolmessa sentissä iltaan asti. Välillä itketti ja nauratti, etten jaksa enää. Miksi se ei etene mihinkään? Kätilöt ja mieheke tsemppasivat ihanasti. Se auttoi jaksamaan. Kokeilin selkään laitettavaa TENS-laitetta, mikä antoi kivoja "sähköimpulsseja". Auttoi kyllä hyvin varsinkin selässä tuntuviin supistuksiin. Masulla pidin lämpöpusseja, joita mieheke kävi ahkerasti lämmittämässä. Kun käytiin välillä sairaalan alakerrassa niin saatoin näyttää aika huvittavalta hypähdellessäni ison mahani kanssa, TENS antoi vähän vauhtia. Jossain vaiheessa otin alaselkään aquarakkuloita, joita kätilö kerkesi laittaa neljä. Huusin ja anelin häntä lopettamaan. Koski aivan helvetisti, siinä unohtui kyllä supistuskivut. Kun hän laittoi niitä istuin jumppapallolla ja pitelin kaksin käsin miehen käsistä, puristin niitä aika kovaa ja huusin kivusta. Yllätyksekseni aquarakkulat auttoivat jonkun aikaa! Selällä ei tuntunut supistuksia ollenkaan. Muistan ottaneeni myös peräruiskeen, koska en halunnut ajatella isomman hädän tekemistä ponnistaessani. Toivoin sen myös jouduttavan synnytystä (you wish), kun lantiossa ei olisi "mekaanisia esteitä".
Iltaa kohti supistukset kipeytyivät entisestään. Supistuksen tullessa pitelin aina seinästä ja se ei kyllä tuntunut auttavan. Kätilö neuvoi roikkumaan miehen kaulasta. Se auttoi! Joka kerta, kun tuli supistus niin ei kun vaan roikkumaan ja hengittelemään. Yövuoron alkaessa pääsin taas ammeeseen lillumaan. Huone oli ihanan hämärä, laitettiin musiikkia soimaan ja kynttilöitä paloi ammeen vieressä. Mies torkahteli kiikkutuolissa. Supistukset tulivat entistä voimakkaampana vedessä ollessa. Rentouduin ammeessa aika mukavasti. Ammeen jälkeen istuskelin jumppapallolla ja nojasin sänkyyn. Kätilö tarjosi ilokaasua ja otin maskin hanakasti. Opin maskilla hengittelyn nopeasti supistuksen tullessa ja sain rentouduttua aina supistusten välillä. Ilokaasu auttoi ja yllätys yllätys ei pahoinvointia siitäkään. Tuli välillä aika humalaolo, mutta pahin kipu kuitenkin oli poissa. Jos ennakoin supistuksen liian myöhään, ilokaasu ei kerinnyt auttaa. Silloin huusin maskin läpi kivuissani.
Yön aikana kohdunsuuntilannekin alkoi viimein edetä ja kun oltiin päästy viiteen senttiin alkoi synnytys vauhdittua. Yövuorossa oli aika kiirusta. Joka kerta, kun soitin kelloa ovesta tuli aina eri kätilö. Viereisissä huoneissa naiset huusivat synnytystuskiaan. Ihan niin kuin olisi ollut jossain kidutuskammiossa. Yöstä muistan sen, että olin kontillani sängyssä, nojasin tyynyihin ja hengittelin ilokaasua. Minulle laitettiin kanyyli antibioottiprofylaksiaa varten, koska minulla oli raskausaikana virtsassa streptokokki B. Aloin olla sen verran kipeä, että otin kohdunkaulanpuudutteen ollessani kahdeksassa sentissä. Samalla lääkäri puhkaisi kalvot. Kivut hellittivät siihen paikkaan ja kirkasta lapsivettä lorahti sängylle. Ihan niin kuin jotain sisälläni olisi poksahtanut.
Aamuyöstä aloin olla lähes kokonaan auki ja sain luvan alkaa ähkimään. En meinannut millään uskoa, että olin kokonaan auki. Viimeinkin kymmenessä sentissä. Ei siihen ollutkaan mennyt kuin reilusti yli vuorokausi. Ponnistuksen tunnetta tuli välillä ja koitin ponnistella. Alkoi voimat pikku hiljaa ehtymään. Huusin, "etten jaksa enää" ja "ottakaa se pois" ja kaikkea muuta tavallista. Olin aika hikinen ja taisin heittää avopaitani lattialle jossain vaiheessa. Sitten sydänäänet alkoivat laskemaan ja jäivät roikkumaan alas. Kuulin, miten ne lonksuttivat inhottavasti. Huusin, että "miksi ne laskee". Kätilö sanoi, että "keskity sinä vaan siihen hengittämiseen". Yritin hengittää oikein huolella maskiini. Sydänäänet vain roikkuivat. Kätilö taisi painaa jotain hätä-nappia ja paikalle tuli lääkäri ja kaksi kätilöä lisää. Minut käännettiin kontiltani puoli-istuvaan, jota yritin vastustella hädässäni. Minulle sanottiin, että "tämä lapsi täytyy saada nyt ulos heti, ei voida mennä äidin tuntemusten mukaan". Minulta otettiin ilokaasumaski pois. Pelkäsin, että vauvamme kuolee siihen paikkaan. Aloin aktiivisesti käskystä ponnistamaan ja ponnistamaan. Luulen, että siinä oli jo imukuppikin valmiina. Huusin välillä, että "mitä siellä oikein tapahtuu" kun tuntui ettei minulle kerrota mitään. Kätilö sanoi, että "leikattiin väliliha". Ponnistin niin, että jalkojani taidettiin pidellä ilmassa jotenkin koukussa.
Noin yhdeksän minuutin kuluttua muksun pää syntyi ja sitten vartalo. Kello oli 06:19. Katsoin mieheeni hädissäni ja näin hädän hänenkin silmissään. Hän oli itkenyt. Sitten kuului se ihana rääkäisy. Kuulin, kun meille sanottiin että "onneksi olkoon, teille on syntynyt virkeä poika". Hänet nostettiin rintani päälle ja mieheni katkaisi napanuoran. Samassa lääkäri kiiruhti viereiseen huoneeseen, meille kerrottiin että minuutin kuluttua poikamme syntymästä syntyi toinenkin vauva. Istukkaa ei tarvinnut kauaa odotella, se syntyi ongelmitta pienellä ähkäisyllä.
Sitten minua alettiin kursimaan kasaan. Höngin ilokaasua, koska ompelu koski aika kovasti. Kai minua oli siinä puuduteltu, mutta koski silti. En millään olisi malttanut luopua hetkeksikään maskista, kun koski niin kovasti. Aloin olla aika huppelissa ja taisin höpöttääkin jotain siihen malliin, kun kätilöt naureskelivat. Piti välillä ottaa maski pois ja mies piteli poikaa minun sylissäni, kun minun sylini oli vähän "hutera". Meitä kehotettiin tarkkailemaan pojan vointia.
Jalkani tärisivät synnytyksen jäljiltä inhottavasti. Se tuntui todella pahalta. Minua nesteytettiin vähän, oli kuitenkin takana aikamoinen urakka. Kolmenkymmenen tunnin avautumisvaihe. Sitten oli ensi-imetyksen aika. Ajattelin, että vauva alkaisi itse hamuta ja imeä niin kuin olin aiemmin videolla nähnyt. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kätilö kävi kovakouraisesti rintaani kiinni ja puristi siitä maitopisaroita samalla työntäen vauvan päätä rinnalle väkisin. Olin niin järkyttynyt vielä ponnistusvaiheesta ja koko tilanteesta, etten saanut sanottua oikein mitään. Olisin toivonut ensi-imetyksen olevan kauniimpi hetki. Tärkeää tietysti oli, että vauva sai ne ensimmäiset maitotippansa jollain konstilla. Kävin pienillä pesuilla, en mitenkään jaksanut mennä suihkuun. Sillä aikaa poika oli isällään ihokontaktissa. Syötiin ja juotiin onnittelukahveet. En malttanut laittaa poikaa sänkyynsä, vaan yritin syödä puolella kankulla könöttäen (eppari oli julmetun kipeä) ja yhdellä kädellä samalla kun pitelin poikaa tissillä.
Siitäpä me sitten pikku hiljaa siirryttiin synnyttäneiden osastolle harjoittelemaan pojun hoitoa ja imetystä. Olo oli varsin hutera, mutta jostain ihmeestä sitä sai voimaa kahden yön valvomisen jälkeen. Varmaan ne hormonit. Muistan aina miten työnsin poikaa sängyssään synnytyssalista hissiin ja sieltä osastolle. Katselin vain hänen nukkumistaan ja tuhinaansa. En olisi uskonut, että niistä ovista kuljetaan sitten ulos kolmestaan perheenä, isänä ja äitinä, pienen pojan vanhempina.
Olin ylpeä urakastani. Olin kestänyt kolmekymmentä pitkää tuntia melko luomuilla niin kuin olin toivonutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti