sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Olgan syntymäpäivä

Olin sen illan käsitellyt ystävältä saatuja omenia. Mieheni tuli raksalta kotiin joskus yhdentoista maissa. Koko päivän olin tuntenut vahvasti painon tunnetta ja vähän oli hirvittänyt käydä kävellen kauppa-asioilla tyttö rattaissa. Omenia oli vielä jäljellä, mutta päätin, että loput saavat jäädä tuonnemmaksi. Nyt on tärkeämpää mennä lepäämään, kun ei koskaan tiedä, milloin se synnytys käynnistyy.

Odotimme siis toista lastamme syntyväksi. Laskettu aika oli mennyt neljä päivää sitten. Esikoinen oli reilu vuosi aikaisemmin syntynyt kuusi päivää ennen laskettua aikaa, joten ajattelin luottavaisesti, että tokkopa tätäkään synnytystä tarvitsee käynnistää.

Kello oli jo aika paljon, kun pääsimme oikaisemaan levolle. Tunsin jotakin ja tokaisin miehelle, että oletko vielä hereillä. Pieni aalto, vielä aavistuksenomainen, mutta selkeästi nouseva ja laskeva havahdutti minut. Se ei ollut ollenkaan harjoitussupistusten kaltainen tasainen jomotus, jollaiset olivat viime viikkoina tulleet jälleen tutuiksi ja saaneet tunnin, parin unipätkät tuntumaan normaalilta yöltä. Tämä oli nyt totisempaa, vaikka olikin kivuton ja vielä hentoinen. Jos olisin ehtinyt nukahtaa, tuskin olisin siihen vielä herännyt. Vilkaisin kelloa. Se näytti puolta yötä.

Kaiken kaikkiaan raskaus oli sujunut hyvin. Alapään hankalaa suonikohjua lukuun ottamatta olisin usein voinut jopa unohtaa olevani raskaana. Esikoistyttäremme, joka vauvan lasketun ajan tienoilla oli vuoden ja 4 kuukautta vanha, piti äitinsä kiireisenä ja alati liikkeessä. Myös oman kodin rakentaminen antoi fyysistä puuhaa ja haastetta, sekä mielenkiintoista ajattelemista ihan raskauden loppumetreille asti. Joskus suretti, kun koin, etten paljon ehtinyt tätä toista masu-asukkia miettiä. Toisaalta olin äärettömän kiitollinen kiireestä - enpä ehtinyt turhia murehtiakaan tulevasta ja pysyin hyvässä kunnossa, kun ei ollut aikaa maata sohvalla.

Olin ollut viikkoa ennen synnytystä hieman huolissani vauvan tarjonnasta. Päätä ei oikein saatu ulkotutkimuksella tuntumaan ja liikkeetkin tuntuivat vähän epämääräisesti eri suunnilla. Sain lähetteen ja kävin ultrassa. Siellä selvisi, että pää oli hyvinkin alaspäin, mutta todella alhaalla. Kone näytti painoarvion, 3800 g. Erikoistuva nuori naislääkäri kysyi edellisen vauvan syntymäpainoa. Sanoi, ettei hän oikein luota koneeseen, koska vauva on niin alhaalla. No joka tapauksessa odotin huojentunein mielin synnytystä. Vauva olisi edullisimmassa asennossa.

Edellinen synnytykseni oli melko ristiriitainen kokemus. Avautumisvaiheen koin myönteiseksi. Sairaalan henkilökunta kunnioitti toivomuksiani lääkkeettömästä kivunlievityksestä, eikä minulle tarjottu synnytyksen käynnistämistä ym. toimenpiteitä, koska en sellaisia halunnut. Ponnistusvaihe meni kuitenkin höseltämiseksi, enkä oikein ollut tilanteen tasalla puhumattakaan kätilöstä. Koin, ettei hän ymmärtänyt synnytykseni kulkua ja hoiti sen huonosti. Loppujen lopuksi jälkeisvaiheeseenkin tuli turhaa dramatiikkaa, kun vuodin liian paljon verta sairaalan kiireen ja kätilön huolimattomuuden takia.

Ensimmäinen synnytykseni käynnistyi pikkuhiljaa spontaanisti, kun lapsivesien menosta oli noin 22 tuntia. Avautuminen oli hidasta, niin kuin usein ensisynnyttäjillä. Pysyin aika hyvin tuntemusteni vauhdissa, vaikka rentoutuminen ei ollut kovin helppoa, koska olin väsynyt. Olin nukkunut edellisenä yönä vesien menon jälkeen vain muutamia tunteja ja synnytys lähti todella käyntiin vasta seuraavana iltana myöhään. Avautumisvaiheen aikana käytin kivunlievitykseen lämmitettyjä jyväpusseja ja ammetta. Kätilön neuvoma akupiste-ote auttoi pahimpaan kivunterään käyrää otettaessa. Kätilön vuoro ehti vaihtua toiseen kertaan. Epäonnekseni vuoroon tuli hyvin toimenpide-keskeinen vanha kätilö, jolla oli puutteelliset kommunikointitaidot. Koin kaikki vuorovaikutustilanteet minua arvosteleviksi ja epäkohteliaiksi, jopa epäasiallisiksi. Vauva syntyi pitkän ponnistusvaiheen jälkeen viimein lisäoksitosiinitipan avustamilla hyvin heikoilla supistuksilla minun ollessani selälläni maaten jalat telineillä. Imukupin uhka väistyi viime hetkillä, kun turha episiotomia oli jo ehditty tehdä. Vauva voi onneksi hyvin. Itse olin erittäin väsynyt, mutta onneksi pitkän synnytyksen aikaansaamat suuret hormoni-määrät kehossani auttoivat minua luomaan ja kokemaan valtavia onnen tunteita ensimmäisistä hetkistä moniksi päiviksi. Vauvan syntymän jälkeen vuodin verta 1,5 litraa. Verenhukka ja pitkä synnytys tekivät minut hyvin voimattomaksi ja väsyneeksi ja meni mielestäni pitkään, ennen kuin olin taas energinen oma itseni. Vauva eli elämänsä ensimmäiset kuukaudet varsin kummallisessa rytmissä ja valvotti meitä, joten myös mieheni oli hyvin väsynyt. Lisäksi pohdin synnytystäni ja koin vuoroin surua ja pettymystä sekä vihan tunteita. Onneksi läheiset jaksoivat kuunnella. Minulle oli tarpeellista saada miettiä asiaa. Tunsin, että oli pakko löytää asioiden kululle syitä ja hakea vaihtoehtoja mahdollista seuraavaa synnytystä varten. Aktiivinen Synnytys RY:n teemailloissa sain itselleni vahvistusta ja löysin joitakin ihmisiä yhdistyksen kautta, jotka auttoivat minua kuuntelemalla ja kommentoimalla. Opin lisää synnytyksestä ja myös itsestäni. Tunsin pääseväni pikkuhiljaa asian ja tapahtuneen kanssa sinuiksi.

Vuodenvaihteessa selvisi, että odotan uutta vauvaa. Mieheni tuli työmatkalta ja kerroin hänelle asiasta. Mieheni huokaisi ja sanoi, että taidamme nyt sitten puhua seuraavat yhdeksän kuukautta synnytyksestä. Hätkähdin. Olinko rasittanut lähipiiriäni liikaa alakulollani? Tutkiskelin hetken itseäni ennen kuin vastasin. Sanoin miehelleni, etten usko. En usko, että minulla on enää tarvetta puida synnytystä siinä mittakaavassa. Olin oppinut ymmärtämään, mitä synnytyksessäni oli tapahtunut ja tiesin, mitä voisin tehdä asioiden hyväksi, jos vastaavaan tilanteeseen jouduttaisiin.

Valmentauduin synnytykseen käymällä muutamassa keskusteluillassa ja lukemalla esimerkiksi Sydänääni-lehteä. Jokunen keskustelu synnyttäneiden naisten kanssa vahvisti omia käsityksiäni ja vihdoin raskauden loppupuolella olin valmis kirjoittamaan uuden synnytystoivelistani.

Synnytystoivelistassani toivoin lääkkeetöntä kivunlievitystä ja pystyasennossa ponnistamista. Lisäksi toivoin, että sisätutkimukset tehtäisiin pystyasennossa tai siinä asennossa, missä sattuisin tilanteen tullen olemaan. Lisäksi toivoin, että ponnistusvaiheessa ylläpidettäisiin luottavaa ja rohkaisevaa tunnelmaa, vaikka itseltäni tilanne veisikin siinä vaiheessa maltin. Listan lopuksi kirjasin toivomukseksi muutamien kätilöiden nimiä, joista olin kuullut hyvää.

Ensimmäisten hentoisten supistusten nyt tullessa rauhoitin mieleni. Tiesin unen merkityksen ja luotin, että jos synnytys on käynnistyäkseen, se kyllä lähtee liikkeelle ilman että teen mitään erikoista. Ja jos synnytys ei nyt käynnistykään, on tuhlausta käyttää hyvää uniaikaa odotteluun. Meni jonkin aikaa, että supistukset alkoivat tuntua joltakin. Ne tulivat vielä harvakseltaan ja jossain vaiheessa nousin ylös ja kaivoin sairaalakassistani jyväpussit. Lämmitin ne kuumaksi ja kipusin äkkiä takaisin vuoteeseen. Voi, että kun väsytti ja tuntui mukavalta lepäillä, vaikken ihan syvään uneen enää päässytkään. Laitoin lämpimät jyväpussit alaselkään ja vatsalle ja tuin ne hyvin tyynyillä, että pysyisivät supistuksen tullen paikallaan. Näin menin aika pitkään. Joskus puoli neljän hujakoilla supistukset tuntuivat jo sen verran vahvoilta, että aloin varovasti käyttää ääntä. Aluksi hiljainen hmm…hmm ja kohta tuli jo vokaalia mukaan: Aaa…aaa. Pieni tyttäremme alkoi unensa läpi huolestua äidin hiljaisesta vaikertamisesta. Puoli viiden maissa siirryin olohuoneen puolelle sohvalle torkkumaan jyväpusseineni. Mieheni sai tytön onneksi tyynnyteltyä uudelleen uneen. Aloin kohta kaivata apua jyväpussieni kanssa. Supistukset olivat jo verraten napakoita ja tulivat tiuhemmin. Torkkuminen toisella kyljellä tuntui niin mukavalta, etten olisi viitsinyt ravata jatkuvasti keittiössä mikron luona. Kävin pyytämässä mieheni torkkumaan kanssani olohuoneeseen. Hän asettui lähelleni edellisenä päivänä lattialle jääneelle patjalle. Hän kävi jokaisen supistuksen välillä lämmittämässä jyväpussit minulle. Miellyttävä lämpö lievitti hyvin supistusten tuottamaa lihaskipua ja auttoi omia endorfiineja vapautumaan tehokkaammin. Supistuksen välillä olotila oli turvallisen unelias. Tiesin kehon erittämän synnytystä edistävän oksitosiinin tekevän minut uneliaaksi. Olin luottavaisella mielellä rauhallisen olotilani takia, sillä tunsin, ettei kehoni tuottaisi nyt turhan paljon adrenaliinia, joka tässä vaiheessa synnytystä olisi vain haitallista. Vetäydyin omaan synnytysrauhaani. Emme puhuneet mieheni kanssa mitään. Mies alkoi vaivihkaa tarkkailla supistusten välejä. Puoli kuuden maissa ehdotin, että nyt kehtaisi jo soittaa siskolleni, joka oli luvannut tulla lapsenvahdiksi. Kuuden maissa supistukset tulivat tasaisesti kymmenen minuutin välein. Sisko tuli ja jutteli niitä näitä. Huomasin, että supistukset alkoivat harveta. Ehdotin kohteliaasti, että hänkin menisi vielä jatkamaan uniaan vierashuoneeseen. Halusin keskittyä nyt vain tähän juttuun. Sisko meni ja synnytys eteni. Pötköttelin sohvalla ja keskityin rentoutumiseen. Aloimme pikkuhiljaa suunnitella sairaalaan lähtöä. Matkaan menisi parikymmentä minuuttia, eli meillä ei ollut varsinainen kiire. Vaikutti kuitenkin siltä, että tänään tämä vauva syntyy, joten oli sama mennä nyt, kun tuntemukset olivat vielä ihan siedettäviä autossakin. Kävin suihkussa ja supistuksen tullen nojasin seinään ja lauloin jotakin vokaalia. Uskomattoman hidasta lähteä, kun supistustuntemukset rikkovat säännöllisesti keskittymisen.

Mies totesi, että nyt supistukset ovat tulleet vähintäänkin puolen tunnin ajan viiden minuutin välein. Vilkaisin kelloa. Se oli 7.34. Aloimme puuhata jotakin syömistä. Päätimme lähteä mahdollisimman pian, ennen kuin tyttö alkaisi herätä. Tein pari voileipää teen kaveriksi. Haukkasin palasen. Koitin äkkiä niellä sen, koska tunsin taas supistuksen lähenevän. Syöminen teki vähän pahaa ja keskeytin sen puuhan. Join teen pois ja pakkasin leivät kassiin. Koitin vielä vilkaista jääkaapista jotakin miehelle evääksi sairaalassa oloa varten. Menimme autolle ripeästi, jotta minun ei tarvitsisi vaikertaa kaikuvassa rappukäytävässä. Avasin auton oven, mutta sisään en ehtinyt ennen supistusta. Lähdimme matkaan ja soitin synnytyssairaalaan, että olemme tulossa. ”Monesko vauva?” kysyi ystävällinen naisääni. Hän toivotti tervetulleeksi. Supistusten välissä hoidin puhelimitse myös lapsenhoitokuviot kuntoon. Äitini toivotti puhelimessa onnea matkaan. Tuntui hyvältä ajella synnyttämään syksyisten metsä- ja peltomaisemien läpi. Oli niin paljon itsevarmempi olo verraten ensimmäiseen synnytykseeni. Taisin jossakin vaiheessa puhua tulevasta vauvasta jotakin miehelleni. Vähän liikuttikin siinä ajatellessani, että kohta näemme uuden murumme.

Parkkeerasimme synnytysosaston oven eteen ja menimme sisään. Vastaan tuli ystävällisen ja itsevarman oloinen kätilö käsi ojossa. Hän esitteli itsensä nimellä ja vilkaisin nopeasti nimilappua. Mikä helpotus! Hän oli yksi toivomuslistani kätilöistä. Hän ohjasi meidät yhteen tutkimushuoneeseen, ultraäänitutkimuksesta tuttuun paikkaan. Hän pyysi odottelemaan ja ottamaan housut sillä välin pois. Hän lupasi tulla kohta tutkimaan tilanteeni. Olimme kaksin, supistus tuli. Halasin miestäni ja ääntelin hiljaa. Oli hyvä olla tässä. Kaikki sujuisi varmasti hyvin.

Kätilö tuli ja puhuimme hetken. Hän pyysi minua menemään sängylle, että hän katsoisi tilanteen. Tämähän on hyvin käynnissä” hän sanoi: ” Neljä senttiä auki ja pehmeä reuna.” Minulta pääsi itku. Tuntui hienolta, että olimme todella saaneet tänä aamuna jotakin aikaiseksi, minä ja kohtuni.

Saimme siirtyä saliin. Supistukset tulivat hetken harvemmin, mutta lähtivät taas pikkuhiljaa kunnolla käyntiin rauhoituttuamme aloillemme. Vilkaisin synnytyssalimme kelloa. Se näytti puoli yhdeksää. Kätilö tuli hetken päästä käymään salissa. Hän pyysi heti anteeksi, että oli tutkinut minut sängyllä – hän ei ollut lukenut toivelistaani vielä niin tarkkaan. Sanoin, ettei se haitannut. Olin kirjoittanut toivomuksen lähinnä sitä varten, ettei minun tarvitsisi vaihtaa asentoa intensiivisten tuntemusten vallassa ja nimenomaan loppuvaiheessa. Sänkyyn en nimittäin aikonut mennä makaamaan tässä synnytyksessä, ennen kuin vasta vauva sylissäni.

Kätilö jutteli toiveistani ja kysyi lääkkeettömyystoivomusteni suhteen, että olisiko minulla mitään sitä vastaan, jos hän kuitenkin laittaisi vauvan synnyttyä minulle tujummat aineet estämään turhaa verenvuotoa. Hän oli papereista nähnyt minun viime kerralla vuotaneen paljon. Sanoin, ettei haittaa. Saa laittaa kaikki. En todellakaan halunnut olla yhtä väsynyt kuin viimeksi lapsivuodeaikanani. Olin varannut mukaan myös homeopaattista Arnicaa luontaistuotekaupasta, koska olin lukenut ja kuullut sen auttavan verenvuotoa ehkäisevästi. Arnicat sekä omat lisäravinteeni olivat sairaalakassiin pakattuna mukana.

Aika alkoi pikkuhiljaa kulua. Supistus supistukselta synnytys edistyi. Olin aluksi keinussa, kun supistuskäyrää ja vauvan sydänkäyrää otettiin. Kaikki näytti hyvältä. Kätilö sanoi, että minun ei ole mikään pakko istua, saan liikkua vapaasti. En kuitenkaan tuntenut tarvetta liikkua. Oli hyvä olla näin. Kun kätilö kävi irrottamassa vyöt, hän kehotti, että voisit mennä ammeeseen. Kiitin, mutta jahkailin jonkin aikaa. Mies laittoi cd-soittimeen vastaanottohuoneesta lainaamamme levyn, jossa mezzosopraano Lilli Paasikivi esitti tuutulauluja. Tuntui turvalliselta kuunnella syvää, täyteläistä naisääntä ja tuttuja, hoivaajan rakkautta soivia lauluja: ” Pai, pai, paitaressu, kääry pieni kätkyessä, tukku tuutussa tupukka!”

Tunsin hieman varovaisuutta ammeeseen menossa. Olin viimeksi hieman väsähtänyt siellä. Laskimme sopivaa vettä, mutta varoimme laittamasta kylpyä liian lämpimäksi. Kätilö lähti omiin puuhiinsa. Menin jossain vaiheessa supistusten välillä ammeeseen. Tuntui tutulta olla siellä. Tämä synnytys tuntui turvalliselta. Tiesin mitä tulisi tapahtumaan ja miltä eri synnytyksen vaiheet tuntuisivat. Nyt ei saanut haaskata voimia. Aalto tuli. Ääntelin ja venytin kroppaa vedessä. Alkoi tulla pitkäkestoisempia supistuksia. Huomasin sen siitä, että tunsin tarvetta vetää henkeä kesken synnytyslaulun. Ääni piti mieleni kiinni kropassani. Ääni auttoi laskeutumaan yhä syvemmälle synnytysrauhaan.



Kätilö kävi jossain vaiheessa vilkaisemassa meitä. Hän vaikutti oikein iloiselta ja innostuneelta ja kertoi minulle, kuinka hänestä tuntui mukavalta synnyttää sellaisen äidin kanssa, jolla on ”oikea asenne tähän hommaan”. Mietin mielessäni, että se asenne ei ollut tullut ilmaiseksi. Se oli vaatinut minulta kasvua, jota synnytykseen valmistautuminen oli sitten auttanut luomaan. Kätilö kehotti pyytämään häntä paikalle, sitten kun nousisin seuraavan kerran vedestä pissalla käymään. Olin ehkä ollut ammeessa vajaan tunnin, kun nousin vessaan. Olin siemaillut omaa vihreää teetäni, sekä vettä ja sairaalan mautonta sekamehua tasaisin väliajoin, joten tyhjennettävää oli. Tiesin, että pienikin virtsamäärä rakossa koventaa supistuskipuja ja olin päättänyt käydä usein vessassa. Otettiin vähän aikaa käyrää. Kätilö lupasi, että 10 minuuttia riittää. Keinutuolissa oli hyvä olla lämpimät jyväpussit vatsalla. Kätilö sanoi taas, ettei minun ole pakko istua, että liikkua saa vapaasti. En vain tuntenut tarvetta. Pyysin miestä auttamaan. Aina supistuksen lähestyessä hän puristi kovaa kantapäitäni isoissa vahvoissa kämmenissään. Se auttoi. Huomasin että tuntemukset olivat muuttuneet jossain vaiheessa astetta totisemmiksi. Toisaalta oma kehoni alkoi täyttyä ihan omista ihanista synnytyshormoneista. Nyt ei mikään huoli saanut tulla mieleen, ajattelin. On vain tämä hetki ja nämä tunteet.

Kätilö tuli kohta auttamaan vöitä pois, mutta sanoin, että anna olla niiden vaan. Tässä on nyt hyvä olla hetki. Kun toiset kymmenen minuuttia oli kulunut, otimme vyöt pois ja kätilö tutki tilanteen. Kätilön kirjoittamassa synnytyskertomuksessa lukee ”Auki 5-6 cm (tutkittu seisten). Haluaa liikkua, sup. 3-4 min.” Juttelimme jotakin hiljaisesti supistusten välillä. Kätilö sanoi, että yritä rentouttaa pakarat. Hyvä kun joku sanoi. Se auttoi ohjaamaan ajattelua synnytystyöhön. Puhuimme syömisestä. Kätilö kertoi tilanneensa minulle ruuan vähän myöhemmäksi. Hän sanoi, että minulle voisi tulla huono olo, jos söisin liian tukevasti ennen vauvan syntymää. Hän lupasi tarvittaessa tuoda pientä välipalaa, jos tarvitsisin. Kerroinkin haukanneeni välillä proteiinipatukkaa energiaa saadakseni. Kätilönkin mielestä se oli hyvä idea. Pidin jyväpusseja käden ulottuvilla ja hidastelin ammeeseen menoa. Kätilö kehotti, että voisin mennä sinne jatkamaan. Vastasin vältellen, että ehkä kohta. Ei tehnyt mieli liikkua mihinkään kauas.

Kätilö lähti ja mieskin oli käymässä vessassa. Mietin itsekseni, voisiko ammesyvennyksen rottinkituoliin nojata. Asettelin tyynyjä maahan. Juuri silloin kätilö palasi. Hän katsoi touhujani ja lupasi hakea säkkituolin. Ymmärsi yskän. Halusin auttaa vauvaa laskeutumaan. Halusin, että synnytys edistyisi, vaikka tiesin sen merkitsevän suurempaa kipua. Olisipa sitten nopeammin ohi. Kätilö palasi säkkituoleineen ja asettelimme sen ammesyvennyksen matalamman sängyn päätyyn. Nousin sänkyyn ja tunsin supistuksen lähestyvän. Sanoin kätilölle, että nyt tämä vaatii luonnetta. Sen jälkeen nousin nelinkontin nojaten säkkituoliin ja koitin samalla toisella kädellä pitää jyväpusseja selässä. ”Aaaa”. Pitkä napakka supistus, ja lievää painontunnetta. Näin menimme. Mies tuli apuun. Supistuksen välin lepäsin säkkityynyyn pääni ja yläkroppani nojaten ja supistuksen tullen nousin sitä vastaanottamaan. Kerroin miehelleni tuntemuksesta, etten halunnut nyt ammeeseen lekottelemaan. Mies kysyi, että välillä tehdään töitä vai? Just niin, vastasin. Ja me teimme töitä. Mies vaikutti rauhalliselta ja asiansa osaavalta. Minun oli turvallista olla ja vaistosin, että myös hän oli luottavainen. Hän aina auttoi minua ylös supistuksen tullen ja lievitti kipua pitäen jyväpusseja mahallani ja selässäni. Lähellä olo lievitti myös tuntemuksia sekä lisäsi turvallisuuden tunnettani.

Mies lähti jossain välissä lämmittämään jyväpusseja eväshuoneen mikrossa. Voimakas aalto, napakka, puristava, oikea hyökyaalto lähestyi. Nousin ylös ja koitin painaa itseäni selästä. Huokasin kätilölle, joka sattui olemaan paikalla ja ihan lähellä, että voisiko hän painaa. Kätilö painoi ristiselästä. Ehdin ajatella, että hänen kätensä tuntuivat erilaiselta kun mieheni. Äänsin voimakkaasti, mukaan tuli vokaalin lisäksi jo rutinaa. Työnnättääkö, kysyi kätilö. ”Ehkä vähän”, vastasin vältellen. En todellakaan halunnut mennä tässä synnytyksessä ponnistelemaan liian aikaisin. Olin päättänyt olla sinnikäs ja pysyä pystyssä niin kauan kuin mahdollista. Halusin tähän synnytykseen rauhallisen lopun ja hallinnan tunteen säilymisen, mikäli se vain olisi mahdollista. Kätilö kuitenkin vannotti ja pyysi, että kutsunhan sitten varmasti hänet paikalle, jos lapsivesi menee tai alkaa työnnättämään. Lupasin.

Kätilö oli tasaisesti käynyt seuraamassa tilannettani ja tuli pyytämään, josko nyt laitettaisiin vihdoin se kanyyli. Hän oli jo jonkin aikaa kysellyt, että alettaisiinko laittamaan suunnittelemamme kanyyli valmiiksi hyvissä ajoin, ettei tule kiire. Olin aika epäuskoinen. Viimeksikin punnersin vauvaa lähes puolitoista tuntia, siinä nyt olisi ehtinyt vaikka mitä. Mutta tämä synnytys oli erilainen. Aloin pikkuhiljaa itsekin uskoa. Kätilö auttoi irrottamaan ranneketjun kädestäni ja laittoi siihen kanyylin. Katsoin ranneketjuani, jossa oli enkeli. Ajattelin hetken hellyydellä sitä toista pikku enkeliä, jonka tänään näkisimme.

Kätilö pyysi saada katsoa tilannetta. Istuin juuri silloin sängyn reunalla ja nojauduin hieman taaksepäin. Sisätutkimus onnistui ihan hyvin siinäkin asennossa. ”Se on auki 8 senttiä, pehmeä myötäävä reuna.” Eikä kannata enää laittaa pikkuhousuja takaisin.” Oli vähän hölmistynyt olo. ”Jaa..vai niin. Meinaako tuo, että tässä piankin..” Kätilö ohjeisti, että nyt voit kevyesti työntää tuntemusten mukaan supistuksen tullen. Sen pitäisi helpottaa. Ääntelin ja vähän jo ärisinkin supistuksen tullen. Vauva oli jo hyvin alhaalla. En enää tuntenut mitään tarvetta liikkua. Tämä oli erilaista kun ensimmäisen synnytyksessä. Supistusten välit istuin aloillani jalat rennosti levällään milloin mitenkin siinä sängyllä tai sängyn reunan yli. Ärisin ja ääntelin supistuksen tullen miehen kaulassa roikkuen ja mies koitti samalla painaa ja hieroa selkää käsillään.

Supistusten aikana huomasin purevani huulilla miestä paidan hihasta. Ihmettelin reaktiotani ja hetken mietin, mistä moinen tarve johtui. Suun ja leuan lihaksien hermotushan on yhteydessä lantionpohjan lihaksiin. Mies myös taisi suudella minua jossain vaiheessa, kun epätoivoisesti hamusin jotakin huuliini massiivisten tuskan tuntemusten keskellä. Supistusten välit täytti uskomaton rauha. Tokaisinkin kätilölle ja miehelleni, että ihana olo näissä väleissä. Nukuttaa, nukuttaa.. Pidin silmiä kiinni. Laskin pään kumaraan ja hengitin rauhassa. Ajatukset olivat vain siinä olotilassa. Väsyttää, unettaa.. Kumpikaan kanssani olleista ei keskeyttänyt herkkää hetkeä puheellaan. Odotimme hiljaa.

Kun supistustuntemukset olivat olleet jonkin aikaa melko rajuja, ääntelyni alkoi täyttyä vokaalin asemesta ärinällä. Kevyt työntäminen, josta kätilö oli muistuttanut, auttoi pahimpaan kivun terään supistusten aikana. Kätilö pyysi saada katsoa sentit. Nousin seisomaan ja kätilö kokeili: ”Tiekkö, tää on 10 senttiä auki. Nyt kun tulee seuraava supistus, työnnä vastaan, niin minä samalla painan tätä reunaa pois. Ja sanot jos sattuu liikaa, otan sitten käden pois.” Supistusaalto kasvoi ja ponnistin kevyesti vastaan. Kätilö painoi ja se satutti. Katsoin kätilöä silmiin ja sanoin ”Sattuu, sattuu”. Kätilö hymyili ja rohkaisi: ” Vielä vähän, vielä vähän, noin! Se on auki. Hyvä! Voimme pikkuhiljaa siirtyä jakkaralle.” Huokasin ja sanoin, että pelottaa. ”Pelottaa, kun viimeksi meni niin kuin meni.” Kätilö kuunteli ja oli lähellä. En muista, mitä hän sanoi vai sanoiko mitään. Luotin jotenkin häneen. Hän vaikutti ammattitaitoiselta ja henkisesti kypsältä ihmiseltä. Lisäksi hän oli toiminut koko synnytyksen ajan erittäin kohteliaasti ja huomioon ottavasti.

Olo oli vielä vähän epäuskoinen asettuessani jakkaralle. ”Tuleeko se nyt jo sieltä muka?” Tuskinpa, ajattelin. Mies asettautui taakseni istumaan ja tuki minua. Kätilö ohjeisti miestäni, että painaa sitten hälytysnappia kun hän käskee, niin saadaan toinen kätilö paikalle. Supistuksia alkoi tulla. Annoin itseni karjua. Se auttoi tuskaan ja vei ihmiset ja heidän sanansa pois ulottuviltani. En halunnut kuunnella mitään enkä keskittyä mihinkään muuhun. Tuntemukset ja tunteet veivät mukanaan.

Jonkun supistuksen välissä huokasin, että voi kun tuntuu, etten ole tätä pikkuista ehtinyt edes ajatella ja nyt se jo tulee. Kova supistus tuli ja karjuin. Jossain vaiheessa toinen kankku luiskahti jakkaralla huonosti. Kätilö ja mies kysyivät, haluanko että asentoa parannetaan. Tuntemukset olivat sen verran rajuja, etten halunnut liikkua mihinkään. Kysyin hätäisesti, että voinko olla näin. Jatkoimme. Kätilö kannusti minua tuntemusteni keskellä edessäni maassa polvillaan ja sitten hän käski miehen painaa nappia. Apukätilö tuli ja esittäytyi, nyökkäsin ja sitten tuntemukset taas veivät minut ja karjuin. Koitin tietoisesti rentouttaa lantionpohjaa äänen mukana. Jossain vaiheessa supistuksiin tuli sopiva tauko ja sain korjattua asentoa ja nostettua toisen pakaran takaisin istuimelle. Jalat haroivat välillä ilmaa, toistui sama tilanne kuin viimeksi. En heti löytänyt hyvää asentoa niille. Sitten laitoin oikean jalan vieressäni olevan sairaalasängyn jalan päälle. Vasemmalla jalallani etsin hetken asentoa, ja laskin sen sitten apukätilön jalalle. Vilkaisin varpaitani, jotka olivat aivan siniset. Sanoin apukätilölle, että ihanan lämmin jalka sulla. Apukätilön reisi tuntui tukevalta ja turvalliselta. Anna olla siinä vaan, tämä vastasi. Jakkaralla oli selkeästi helpompi rentouttaa jalat kuin selällään sängyllä maaten.

Alkoi tuntua tosi tukalalta. Supistuksen tullen kätilö katsoi minua silmiin ja kannusti: ”Ponnista paha kipu pois!” Jossain vaiheessa kätilö tuki oikealla kädellään välilihaa ja laittoi vasempaa kättään sisälle. Olin katsovinani, että hänelle olisi ollut joku instrumentti siinä. Kysyin, mitä teet. Hän vastasi epämääräisesti, että siirtää jotakin reunaa vielä. En uskonut hänen sanojaan, sillä juurihan reuna oli siirretty. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä olin alkanut luottaa kätilöön. Seuraava aalto löi päälle ja vei keskittymiseni, ärisin ja karjuin. Myöhemmin mies vahvisti käsitykseni, että kätilö oli napannut kalvot rikki ja vedet pois. Hän varmasti näki, että tilanne oli kypsä ja halusi nopeuttaa loppua.

Kun tuli voimakas supistus ja satutti, katsoin kauhuissani, silmät varmasti lautasen kokoisiksi laajenneina kätilöäni ja huusin, että ei se tuu, vaan repeän. Kätilö sanoi, että kuule, se on ihan pian tässä. Kosketin käsilläni alapäätäni: pää todella oli siinä, ei kätilö valehdellut. Tuskin ehdin tuntea vauvan pään käsissäni, kun se jo liukui käsieni ohi. Tuska vei hetkeksi ajatteluni. Sitten kätilöt auttoivat lapsen hartioita ulos ja kysyin täysin tilanteen tasalla ollen, että saitteko toisen. Sitten uskalsin antaa supistuksen pusertaa loput ulos. Siinä! Uskomaton tunne! ”Haluatko heti syliin?”, kätilöt kysyivät. Innostuin: ”Joo, hetki, otetaan tää pusero pois, niin saan hänet paljaalle iholle.” Olin pitänyt oman pitkähihaisen t-paitani päällä, koska muistin, että viimeksi ponnistusvaiheessa oli tullut vilu. Samoin olisi käynyt nyt. Ihana pullero tyttö. Naama oli ties kuinka monella rutulla ja rypyllä ja otsa ihan mustana. Pontevan, ison oloinen vauva. Haistelin ja pusuttelin sitä ja oli hämillinen olo. Siinä sitä taas oltiin miehen kanssa: seuraavat 20 vuotta hoivaa, huolenpitoa ja kasvun tukemista sekä tiivistä tutustumista uuteen ihmiseen. Nauratti katsella vauvaa. Pääsin sängylle oikaisemaan ja vauva autettiin viereen.

Kätilöt puuhastelivat loppuhommansa ja istukka syntyi nätisti. Onneksi sai pitää vauvaa ja tutustua siihen samalla. Jälkeisvaihe ja lopputoimenpiteet ovat niin tylsiä. Vaikka kipu on pienempää, minkäänlaisia epämiellyttäviä tuntemuksia ei huvittaisi enää sietää, kun oma ihana vauva on jo sylissä. Tiesin kuitenkin lopputoimien olevan itseni kannalta tärkeitä: että kohtu saadaan supistumaan ja repeytymät tarkistettua. Vauva painoi 4440 grammaa ja oli 52 senttiä pitkä. Kätilö kehui, että lähes neljä ja puoli kiloa ja kahden minuutin ponnistus. Vauva sai täydet 10 apgar-pistettä. Kova ulostulovauhti oli ilmeisesti aiheuttanut mustelman otsaan, joten tyttö näytti aika hurjalta, vaikkakin voi erittäin hyvin. Itselleni vanhan leikkaushaavan kohdalle oli tullut muutama repeytymä ja sain kolme tikkiä. Oloni oli virkeä ja erinomainen.

Selaimesi ei ehkä tue tämän kuvan näyttöä.

Jälkikäteen miettiessäni olin yllättänyt itseni sillä, miten hyvin pärjäsin tässä synnytyksessä näin yksinkertaisilla kivunlievityskonsteilla. Olin todellakin varautunut useampaan tapaan parantaa olotilaani synnytyksen aikana ja loppujen lopuksi käytin pääosin vain ammetta ja jyväpusseja. Mieheni tosin kertoi myöhemmin painaneensa ponnistusvaiheessa voimakkaasti polvillaan pakaroitani supistusten aikana. Hän muisti minun kertoneen siellä olevista kipua helpottavista akupisteistä. Synnytyksen kestoksi mitattiin 7,05 tuntia. Kätilö saatteli meidät lapsivuodeosastolle ja halasi ja onnitteli meitä, sekä toivotti tervetulleeksi vastakin. Oli ihana olo. Tunsin itseni ihan laiskuriksi, kun makasin sairaalasängyllä nenä kiinni ihanan tummakulmaisen pullero-vauvamme nenässä ja puhelin sille pehmoisia. Ehdimme saada iltasella vauvallemme lastenlääkärin pikatarkistuksen. Hän kuunteli kotiinlähtötoivomustani ja kysyi epäluuloisesti, että tuliko minulla viimeksi maitoa. Muistin mielessäni pienet ongelmat sairaalassa, kun maito ei tuntunut aluksi riittävän, sekä kolmiviikkoisen vauvelin kanssa kamppailun maidon riittämisestä iltaisin. Vastasin kuitenkin, että joo, riitti. Olin niin onnellinen ja itsevarma, etten jaksanut olla huolissani. Tyttö tarkistettiin ja lupa heltisi, mutta terveydenhoitaja sanoi, että matalan kynnyksen yhteydenotto tänne, jos ongelmia ilmenee. Ilman muuta, vastasin. Tarkistin vielä, mistä vauvan verensokerin liiallisen laskun tunnistaa, kun siitä minua ison vauvan takia varoiteltiin. Kohtuni tarkastettiin ja sen todettiin palautuneen hyvin.

Pääsimme lähtemään. Oli lauantai-ilta, joten ajoimme ABC:n kautta, josta mies haki tuttelia varmuuden vuoksi. Maito nousi nopeasti kotona, eikä lisämaitoa muutamaa tippaa lukuun ottamatta tarvittu. Vauva oli rauhallinen ja säntillinen syöjä ja nukkuja. Seuraavina päivinä yritin muistaa olevani yhä toipilas ja mies teki ruuat ja hoiti esikoisen. Lähipiirin rotinantuoja-raukat saivat taas kuunnella synnytyskertomusta, tällä kertaa kuitenkin tasapainoisempaa ja onnellisempaa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin kaunis, kaunis kertomus. Tätä paremmin on vaikea kuvailla synnytyksen kokonaisvaltaisia tuntemuksia.

Onnittelut uudelle vauvalle, äidille, isälle ja isosisko T:lle :)

- mamma_74

Anonyymi kirjoitti...

ihana, pitkä tarina! kerro milloin vaan uudelleen kuka tiellesi osuukaan ;-) ihaninta tarinassa on nuo tuntemukset ja ajatukset joista kerrot ja prosessisi noinkin lyhyessä ajassa 1.-2. synnytyksen välillä. hyvä kun työstit, tulos oli ihana- oma, uusi, syntymä!

Anonyymi kirjoitti...

Hieno juttu oli lukea ;)
Tuosta homeopatiasta, Arnica todella auttaa verenvuodoissa, mutta myös mustelmissa ja haavojen parantumisissa esim.keisarileikkaukset ja repeämät... Itse olisin ottanut todennäköisesti myös camomillaa(rauhoittaa) ja aconittumia(rahoittaa, tasoittaa mieltä, ja palauttaa kroppaa)