Pelkopotilaan voimaannuttava sektio

Minun ihana perätilatyttö syntyi suunnitellulla sektiolla rv 38+3. Sektio oli minulle suuri pettymys. Alkujaan olimme tähdänneet mieheni kanssa mahdollisimman luomuun alatiesynnytykseen. Kävimme yhdessä hypnosynnytyskurssin Helsingissä asti ja minä kävin sitten vielä yksinäni synnytystanssia harrastelemassa ja joogaamassa. Kirjallisuutta kulkeutui pöydälle melkein viikoittain ja katsoimme yhdessä erilaisia synnytysdokkareita. Kun saimme tietää perätilasta, päätimme välittömästi jatkaa alkuperäisellä linjalla vaikka ilmapiiri oli hyvin negatiivinen ja haastava niin ystävien kuin lääkäreidenkin parissa. Tämä aika oli minulle ja miehelleni todella raskasta sillä koimme olevamme täysin yksin tämän asian kanssa. (Hassua on, että tämä aika johti myös siihen, että löysin toisen perätilasynnytyksen kokeneen naisen, jonka kanssa lopulta perustimme Perätilavauvat nimisen fb-ryhmän ettei kenenkään muun tarvitse enää kokea tuota yksinäisyyden tunnetta. Lopulta tämän ryhmän olemassaolo pelasti myös oman sektiokokemukseni.)

Lääkäreiden kanssa käydyt vastoinkäymiset (pakotettu synnytysasento, sektio painotteisuus jne) sekä dialogisten keskusteluiden puuttuminen johtivat lopulta siihen, että aloitimme mieheni kanssa omat "tutkimuksemme" jonka seurauksena kiikutimme sitten löytämiämme kansainvälisiä tutkimusjulkaisuja synnytyssairaalan lääkäreille, joita tapasimme. Olimme täysin valmiita taistelemaan muun muassa vapaan synnytysasennon puolesta sillä jalat sidottuna poikkipöydässä synnyttäminen ei välttämättä ole se ideaalein synnytysasento ja -tapa. Ainakin minua moinen rajoittaminen ja pakottaminen ahdisti todella paljon ja pelkäsin sairaalan käytäntöjen mukaista synnytystä. Myöskään epiin en olisi suostunut muuta kuin hätätilanteessa. Koin voimakkaasti, että nämä käytännöt johtuivat muun muassa Hannah Trialin (2000) synnyttämistä virheellisistä johtopäätöksistä ja lääkäreiden kokemattomuudesta vaikka Hannah Trialin tulokset on kansainvälisesti kumottu jo vuonna 2006.

Näin olimme mieheni kanssa päättänyt. Luomu alatiesynnytys ja hyvä syntymä ensimmäiselle lapsellemme perätilasta huolimatta. Olimme valmistautuneet henkisesti kohtaamaan tuon mahdollisesti stressaavan sairaala synnytysilmapiirin täysin rinnoin. Valmistelimme uutta synnytystoivelistaa täysillä ja etsimme tietoa perätila-alatiesynnytyksistä. Kävimme magneettikuvauksissa ja kaikki näytti vihreää valoa. Sitten rv 38+0 menimme kontrolliultraan ja olimme etukäteen sovitusti valmistautuneet keskustelemaan perätilasynnytyksiin liittyvistä sairaalakohtaisista käytännöistä lääkärin kanssa. Tämä koko tapaaminen oli täysi fiasko. Siellä me olimme pöydän toisella puolella tuoreiden tutkimuksiemme kanssa, jotka puolsivat konttausasentoa perätilasynnytyksissä (vähemmän komplikaatioita), kun pöydän toisella puolella vieraili useampi lääkäri, joista yksi päätti jopa lähestulkoon huutaa meille, että "olemme lapsemme tappajia, jos alatiesynnytämme".

Kokemus oli hyvin traumaattinen sillä kumpikaan meistä ei ymmärtänyt mitä oikein tapahtuu. Kukaan ei ollut selittänyt meille, että juuri tehdyssä ultrauksessa oli havaittu, että lapsiveden määrä oli laskenut hälyyttävän alas ja että siitä syystä alatiesynnytys ei olisi enää mahdollista. Siinä me olimme keskustelemassa synnytysasennoista samalla kun lääkärit kauhistelivat puheitamme ja kukaan ei tajunnut, että jotain oli jäänyt välistä - ja se jotain on nimeltä kommunikointi. Me emme todella tienneet koko alatiesynnytyksen poistuneen niin sanotusti "markkinoilta" vielä siinä vaiheessa kun meidät julistettiin lapsemme hengen vaarantajiksi. Koko fiaskoteatteritilanne johti siihen, että kävelimme lopulta mieheni kanssa ulos huoneesta - minä itkien. Kun menimme takaisin, pyysimme uuden lääkärin ja saimme vihdoin tietää mitä oli tapahtunut. Sektio oli siis edessä.

Olin maahanlyöty ja tunsin itseni hakatuksi. Pelkään lääketieteellisiä toimenpiteitä ja "pakko sektio" tuntui riistävän minulta viimeisetkin naiseuden rippeet. Koin epäonnistumisen tunteita ja menetin vuorokaudeksi jopa ääneni kaikesta siitä itkemisestä. Onneksi ympärilläni oli ymmärtäviä ihmisiä, joilta sain uskomattoman paljon vertaistukea. Mieheni oli myös aivan korvaamaton tuki noiden vuorokausien aikana ennen sektiota. Pelkopolille en koskaan päässyt pyynnöistä huolimatta.

Lopulta nousin omasta suostani ja päätin hyväksyä tilanteeni ja tehdä sektiosta "niin kauniin tapahtuman kuin mahdollista" kuten yksi viisas nainen oli minulle sanonut. (Kiitos sinulle siitä). Olihan kyseessä kuitenkin ensimmäinen lapseni ja halusin muistaa tapahtuman ihanana asiana elämässäni. Sain ihmisiltä apua ja vinkkejä, ja lopulta olin saanut uuden 2 sivuisen synnytystoivelistan valmiiksi ja pakkasimme kiireenlailla mieheni kanssa viimeisen pesukoneellisen vauvan vaatteita pyörimään, marssimme saunaan ja pakkasimme matkalaukut valmiiksi synnytysosastolle lähtöä varten. Olimme saaneet juuri varmistuksen, että pääsemme perhehuoneeseen.

Sektioon mentäessä kävimme synnytystoivelistan läpi sekä osastolla että leikkaussalin edessä. Mieheni sai heilua salissa kameran kanssa, saimme kuunnella omaa musiikkia, minun käsiäni ei sidottu, mieheni sai leikata napanuoran "tyngän", sain tyttäreni heti rinnalleni ensimmäisen minuutin jälkeen ja kaikista tärkeimpänä saimme tehdä ensimmäisinä synnytyssairaalassamme "swappauksen" eli luonnollisten alatiebakteerien siirtämisen vauvan iholle steriilien liinojen avulla välittömästi vauvan syntymän jälkeen. (Tästä kaikki kiitokset sairaalan ihanille kätilöille). Tuon jälkeen vietimme aivan ihanat 3 vuorokautta ihokontaktissa koko perheen kesken omassa pienessä perhehuoneessamme harjoitellen imetystä. Muistot tuosta ajasta ovat aivan maagiset.

Kuten sanoin alussa, sektio oli minulle suuri pettymys. Koen sektion intuitiivisesti raa'aksi tapahtumaksi, joka ei missään mielessä ole luonnollinen ja on keholle traumaattinen kokemus. En edelleenkään koe synnyttäneeni vaikka syntyi se tyttö sektiollakin. Mutta se on vain minun mielipiteeni ja näkemykseni. On täysin oikein kokea synnyttäneensä sektiolla - minä en vain niin koe. Myös näin ensisynnyttäjänä koen, että kokemukseni sairaalassa oli traumaattinen. Huonoista kokemuksistani viisastuneena tiedän kuitenkin ensi kerralla mikä on tärkeintä - avoin rakentava dialogi. En usko, että tätä voi painottaa liikaa sillä se on ainoa mikä voi johtaa onnistuneeseen synnytyskokemukseen - varsinkin sairaalaympäristössä.

Voin myös sanoa sen, että vaikka synnytyssuunnitelmani eivät toteutuneetkaan olen silti tyytyväinen, että "suunnittelin kaiken" vaikka kaikki hokivat, että se on aivan turhaa. Kaikki lukemani tieto ja käydyt kurssit auttoivat minua olemaan aktiivinen synnyttäjä myös sektiosynnytyksessä sillä myös sektiossa on vaihtoehtoja. Ja juuri näiden vaihtoehtojen löytäminen ja valintojen tekeminen oli se mikä teki lopulta itselleni sektiosta voimaannuttavan kokemuksen. Voitin pelkoni ja tein kaikkeni tyttäreni hyvän syntymän eteen ja leikkaussalissa sain siitä palkintona ihanan rauhallisen 9 pisteen tytön rinnalleni, joka laski ensimmäisenä tekonaan kätensä huulilleni ja katsoi minua suoraan silmiin.

Siinä me sitten tosiaan katselimme toisiamme ja kuuntelimme sitä samaa kappaletta mitä olimme kuunnelleet joka aamu koko raskauden ajan leikkaussalin tapahtumista mitään välittämättä. En koskaan saanut kokea naisten salaista riittiä ja synnyttää ensimmäistä lastani alateitse. Silti minusta tuli äiti. Ehkä tuon synnytystoivelistan ja noiden valintojen tekeminen tekivät sen tunteen mistä kaikki puhuvat tai ehkä se oli ihanan tyttäreni ensimmäinen teko joka toi rauhan sydämeeni. Lapsellani oli kaikki hyvin. Kaikki on hyvin. <3 br="">