Lempeästi käynnistetty

Käynnistelyä = vuorokausi 1

Mentiin yhdessä miehen kanssa osastolle aamulla. Lääkäri laittoi melkein heti ballongin paikoilleen, eli kohdunsuulle pujotettiin katetri johon pumpattiin vettä. Ballongin laitto ei sattunut ollenkaan, ei itse asiassa edes tuntunut missään. Ballonki aiheuttaa mekaanisen paineen kohdunsuulle ja herättelee siten synnytystä. Useinhan vauvan pää painuu alas lantioon, "kiinnittyy" ja se paine saa aikaan synnytyksen käynnistymisen, mutta minun vauvani pää moshasi vielä iloisesti irrallaan tuossa vaiheessa. Ballonki saikin aikaan supistuksia, jotka jo ihan tuntuivat, ja mies sai toimia nojaustolppana kun jo piti hiukan hengitellä supistusten läpi. Ballonki oli systeeminä hieman ällö, koska katetrin pää jätetään roikkumaa emättimestä ulos, siihen teipataan kumihanska päähän ja lopuksi teipataan höskä reiteen kiinni. Ei kaikkein seksikkäintä, mutta ihan toimivaa. Siitä varresta sitten kerran tunnissa nyitään alaspäin, jotta ballonki sitä painetta kohdunsuulle tekee. Ballonki irtosi noin neljä tuntia laiton jälkeen, mutta enää ei samana päivänä tehty muuta, edes katsottu kohdunsuun tilannetta, vaan todettiin vain että aamulla katsotaan tilannetta uudestaan. Minä jäin siis osastolle ja mies lähti kotio nukkumaan. Supistukset lakkasivat käytännössä kokonaan kun ballonki tuli pois. Vähän selkää jomotteli kuukautiskipujen tyyliin ja pyysinkin särkylääkkeen, jonka turvin nukuin sikeästi reilut kuutisen tuntia.

Käynnistymistä = päivä 2

Aamupäivä

Heräilin jo aika aikaisin, ehkä vähän jännitykseenkin. Aamupäivällä supistuksia tuli säännöllisen epäsäännöllisesti, hiukan jo jämäkämpiäkin, että piti kävellä käytävällä ja välillä hiukan puhallella ja nojailla seinään. Hiukan ennen kahtatoista lääkäri katsoi kohdunsuun ja perskules, se oli kyllä auennut noin kolmeen senttiin, mutta kanavaa oli vielä jäljellä samat 2,5 cm kuin ballongin laitettaessakin. Lääkäri sitten arpoi, että mitäs tehtäis ja millä jatkettais, ja päätyi siihen että alakertaa synnytyssaliin ja kalvojen puhkaisuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut cytoteceillä jatkaminen osastolla, itse toivoin siinä vaiheessa sitten mieluummin kalvojen puhkaisua kun se on kuitenkin "luonnollisempi" tapa.

12-15

Kerkesin juuri soittamaan miehelle että suuntaapas sittenkin alakertaan, kun minua jo lähdettiinkin viemään synnärille. Sinne sitten aika tasan klo 12 pääsin huoneeseen ja ihmettelin aikani, että täälläkös sitten synnytytetään. Olin jo tottunut osastolla olemiseen, ja synnytyssali tuntui vieraalta reviiriltä, myös hieman kolkolta. Mieskin löysi samaan huoneeseen. Tovin ehdimme ihmetellä, että tästä huoneesta ei sitten lähdetä ennen kuin on vauva mukana, kun kätilö ja lääkäri tulivat paikalle. Lääkäri oli mukavan tyyni ja rauhallinen ja nojaili rennosti seinään (=ei tuntunut uhkaavalta) selittäessään, ettei mielellään aloittaisi näin epäkypsässä kohdunkaulan tilanteessa kalvojen puhkaisulla, että jos kuitenkin aloitettaisiin oksitosiinitiputus. Hieman huokaisin mielessäni, että mitenköhän tästä homma sitten etenee, mutta järkevimmältähän vaihtoehdolta tuo tippa kuulosti jo omaankin korvaan.

Kätilö laittoi kanyylin käteen ja tippa laitettiin tippumaan. Kysyin myös annostuksesta lääkäriltä ja lääkäri kertoi että siihen on tietty sabluuna, ja tosi pienellä se alkuun tippuikin. Kanyylin kanssa oli vaan jotain ongelmia ja se hälytti koko ajan, ettei tipu kunnolla. Lopulta anestesialääkäri tai hoitaja tai joku tuli laittamaan tipan toiseen käteen ja eka yritys otettiin pois. Siinä tapahtuikin ainut harmittava asia koko synnytyksen aikana, ja tosi pieni sellainen: painoin kanyylin pikkuhaavaa kun kätilö sanoi että "ei se enää vuoda" tarkoittaen, että hän voi pistää lapun roskiin. Tiesin ihan hyvin, että haava vuotaa edelleen, mutta annoin lapun pois kun kerran käskettiin. Noh, tovin päästä mulla oli kämmenselässä luumun kokoinen pullistuma. Ei vuoda enää, my ass. Että jos tää on ainut asia kun jäi hampaankoloon, niin aika puhtaat hampaankolot on :) Sama kätilö myös totesi ykskantaan, etten pääse ammeeseen, ja äänensävy oli sellainen ettei tehnyt edes mieli kysyä miksi. Vuoronvaihto oli kuitenkin tulossa, vaikkei kätilössä oikeasti ollut mitään vikaa, niin ehkä olisin jopa pyytänyt vaihtaa jos olisin tiennyt varsinaisen synnytyksen tapahtuvan hänen aikanaan. Ei vaan jotenkin natsannut. Onneksi mulle oli aiemmin osastolla yksi toinen kätilö muistuttanut, että vaihtoa saa pyytää ja myös huomauttanut tuosta että vuorojen vaihtoajat kantsii laskea yhtälöön.

15-19 Synnytys käynnistyy

Joo no se oksitosiini alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa, kun sitä annostusta lisäiltiin. Supistuksia alkoi siis tulla jonkin verran, jonnekin neljään asti me tehtiin vielä sudokuja yhdessä ja supistuksen aikana piti vain muistaa hengittää, sitten alkoi pikkuhiljaa yltyä. Synnytys on kirjattu käynnistyneeksi iltapäiväkolmelta, eli kai suunnilleen siinä vaiheessa kun sudokujen tekeminen alkoi käydä hankalaksi. En muista, mitä temppuja tuossa kolmen ja kuuden välissä tehtiin supistusten aikana, kuumalla kaurapussilla ainakin paineltiin, mutta paras kivunlievitys siinä vaiheessa oli hengittäminen. Syvään sisään ja rauuuuhaaaasssaaaa uuuuloooos rennon leuan kautta. Äitiysjoogan opit tulivat tosi tarpeeseen! Noin kuudelta supistukset alkoivat tulla liki tauotta ja kysyin kätilöltä, eikö niiden välissä tulisi olla tauko. Kuuluu olla, ja siksi oksitosiinin määrää vähennettiin ja supistukset alkoivatkin olla taas kohtuullisin väliajoin. Kuuden jälkeen kysyin jotain kivunlievityksestä ja kätilö laittoi ilokaasumaskin valmiiksi, että kisko siitä. Ilokaasulla mentiin ja varmaan jo jonkin tovin mies oli supistusten aikana painanut mun kämmentä kohdasta joka tuntui hyvältä. Se auttoi myös; jokunen tovi meni tosi mukavasti vaikka supparit olikin hömäköitä, oltiin omassa rauhassa, mä otin ilokaasusta vähän alle kun tunsin supistuksen tulevan ja istuin jumppapallon päällä ja mies paineli kämmentä. Tai sitten tää jumppapallovaihe oli vasta kasin-ysin maissa. Menee jo muistikuvat vähän sekaisin. Joinakin hetkinä mies myös painoi kantapään akupistettä joka oli äitiysjoogassa näytetty, mutta hänen oli hankala päästä asentoon jossa kantapäivä olisi ollut hyvä painella.

19-22

Jossain tässä katsottiin kohdunsuun tilanne, mutta se ei ollut hirveästi edistynyt. Pyysin päästä suihkuun ja sain luvan mennä; oksitosiinitippa otettaisiin pois tippumasta siksi aikaa. Kanyylin päälle laitettiin hanska. Lilluinkin suihkussa varmaan liki tunnin; istuin jakkaralla ja suihkuttelin lähinnä selkää ja vatsaa. Mies oli keittänyt kahvit itselleen sillä aikaa. Suihkussa aika kului hyvin ja supistukset tulivat säännöllisesti mutta olivat ihan mukavasti siedettäviä hengittelemällä ja vettä valuttamalla. Olisin ollut suihkussa kauemminkin, ellei happi olisi loppunut. Olisi pitänyt ottaa juomapullo mukaan - ottakaa opiksenne siskot!

Suihkun jälkeen ei oksitosiinitippaa tarvinnut enää laittaa, kun supistukset tulivat säännöllisesti ilmankin. Se tuntui tosi kivalta. Samoin vuoronvaihto tuli kätilöille ja meille tulivat esittäytymään yövuoron kätilö ja kätilöopiskelija, joka kysyi saako olla mukana. Olimme nähneetkin, kun hän oli osastolla harjoittelussa ja minä olin jollain radikäynnilläni. Annoin opiskelijalle luvan totta kai ja hän olikin yksi parhaita asioita koko synnytyksessä. Yön "virallinen" kätilömme oli jo vähän vanhempi täti-ihminen, joka muodosti mukavan parin nuorelle opiskelijalle. Opiskelijalla oli meille aikaa ja hänelle rohkaistuin antamaan synnytystoivelistan, jota en edelliselle kätilölle kehdannut esittää.

22-24

Kätilöopiskelija luki listan ja kehui sitäkin, että hyviä tai järkeviä tai tjsp toiveita. Ammeesta hän totesi, että ei hän ymmärrä miksei sinne voisi mennä, ja kävi tarkistamassa asian ohjaajaltaan. Tämä oli muuten hauska vastapaino nuorelle opiskelijalle, jo harmaantunut nainen, joka otti kaiken kovin lunkisti ja oli silti jämäkän ammattitaitoinen. Eipä hänen tarvinnut paljoa tehdäkään kun opiskelija pääosin hoiti hommat. Erityisesti mieleen on jäänyt synnytyksen jälkeen, kun kaikki oli jo rauhoittunut, huoneessa oli rauhallinen tunnelma, oli hämärää ja tämä täti keinutteli keinutuolissa kun jotain juteltiin.

Mutta vielä on hommia jäljellä ennen kuin siihen pisteeseen päästiin. Opiskelija siis tuli hetimiten takaisin ja sanoi, että ammeeseen vaan, se on vapaana. Tuntui ihan hirmuisen hyvältä päästä kokeilmaan ammetta, kun olin sitä niin pitkään etukäteen toivonut, ja olinkin jo valmiiksi ihan fiilareissa. Varsinkin, kun supistukset olivat kovenemaan päin - matkalla ammeelle mun piti oikein mennä kyykkyyn hengittelemään. Ja taas opiskelija kehui minua, miten hienosti otin supistukset vastaan. Kyllä siinä mieli pysyi hyvänä.

Menin ammeeseen kun siellä oli vasta viitisen senttiä vettä, ja se oli muuten julmetun iso se amme! Suihkulla sitten suihkuttelin ja vesi nousi pikkuhiljaa. Olin ammeessa varmaan puolitoista tuntia ja siellä oli kyllä tosi hyvä olla. En yhtään ihmettele, että joku haluaa synnyttääkin ammeeseen. Voisin itsekin hyvin harkita, varsinkin jos sen ilokaasumaskin saisi vielä siihen viereen. Välillä mies suihkutteli selkään supistusten aikana, välillä hain muita asentoja. Kun vesi nousi, oli tosi helppo vaihtaa asentoa nopeastikin. Ammeessa oli juuri niin hyvä olla, kuin olin etukäteen epäillytkin. Meillä oli huoneessa mehua mukana, mutta juomisesta huolimatta aloin olla aika valmista kauraa kun opiskelijamme tuli sanomaan, että tunti on täynnä ja on aika tulla pois. Ammeeseen voisi vielä palata, jos siltä tuntuisi, mutta välillä piti mennä ottamaan käyrää.

Palasimme siis huoneeseen ja juttelimme, että voisimme kokeilla seuraavaksi akupunktioneuloja - minä kun olin kirjannut toiveisiini kivunlievityksestä "tyylillä luomusta jämerämpään" tai jotain sinne päin. Palasimme huoneeseen ja sitten katsottiin kohdunsuun tilanne. 23:50 kohdunkaula 3.3 cm, "paperinohut" eli 0 cm kanavaa jäljellä. Tieto oli jokseenkin masentava, kun viimeiset kuusi tuntia oli itsellä ollut jo sellainen olo että ihan tekee hommia. Ainut tulos tosiaan oli kohdunkaulan häviäminen. Sittenpä näimme lääkärin toisen kerran, kun hän tuli huoneeseen ja totesi että synnytyksen vauhdittamiseksi olisi hyvä puhkaista kalvot.

00-04

Aikaa oli jo mennyt niin paljon, ettei minulla todellakaan ollut mitään kalvojen puhkaisua vastaan, mutta jollain viisaudella osasin todeta, että sitten se epiduraali kans paikalla samontein kiitos. Kalvot siis puhkaistiin, sen teki se sama mukava eikä liian päällekäyvä lääkärisetä (klo 23:50). Kalvojen puhkaisun jälkeen lapsivesi siis ryöppysi ulos. Se oli liki kuumaa! Se tätikätilö sanoikin jotain, että eikös olekin yllättävän kuumaa vai mitä? Papereiden mukaan kalvot on puhkaistu klo 23:50 ja epiduraalin sain 0:15.

Mielenkiintoista, koska mun muistikuvissa kalvojen puhkaisun ja epiduraalin välillä oli ehkä noin kolme supistusta, jotka oli ihan infernaalisia. Ne oli tosi kovia ja kivuliaita, mutta ennen kaikkea ne tuli vyörymällä päälle, tosiaan aaltojen lailla; ja ihan päällekkäin. Ennen epiduraalin saamista aloin saada hetkittäin hiukan hommasta kiinni, mutta oli vaikea valmistautua supistukseen kun edellinen ei ollut edes laantunut kun seuraava jo alkoi. Vaikka mies monta kertaa on kehunut, että pysyin rauhallisena koko ajan, omasta mielestäni hätäännyin kalvojen puhkaisun jälkeen. Tähän asti olin ollut aktiivinen, liikkunut ympäri ja vaihtanut asentoa, mutta kalvojen puhkaisun jälkeen minusta oli tasan makaamaan kyljelläni, kiskomaan ilokaasua henkeni edestä ja jotenkin selviämään. Mies piteli minua kädestä koko ajan.

Epiduraali ei tosiaan tullut yhtään liian myöhään, mutta en silti sanoisi että "sitten aukeni taivas" niinkuin tosi moni on sanonut epiduraalin kokeneensa. Kun siihen asti oli pärjäilty niin kivasti! Tunsin edelleen supistusten aiheuttaman paineen ihan selvästi, mutta en kipua. Epiduraali siis myös onnistui täydellisesti. 0:40 on katsottu kohdunkaula, silloin ollut 5 cm. Tästä tsekkauksesta mulla ei ole mitään muistikuvaa. Epiduraalin laiton jälkeen piti odottaa puoli tuntia makuullaan, sitten sai nousta ja liikkua jos halusi. Isomman osan aikaa taisin lepäillä sängyllä, kun oli mukava olla ja supistukset menivät hengittämällä. Tämä aika epiduraalin saamisesta synnytykseen oli ehdottomasti parhaasta päästä koko synnytyksen aikana, tiesi että tapahtuu ja olo oli silti seesteinen ja rauhallinen.

Supistukset kyllä kovenivat ja kun sain nousta sängyltä, nojailin jonkun aikaa säkkituoliin. Siinä kroppa alkoi jo ponnistaa ihan itsestään supistusten aikana. 2:15 katsottiin kohdunkaula, 9 cm, vain pieni lippa enää reunassa. Epiduraali alkoi myös olla haihtumaan päin ja 2:20 laitettiin sitä toinen annos. Mukava anestesiohoitaja hengaili huoneessa tarkkailemassa mun verenpainetta ja juteltiin niitänäitä. 3:00 on kohdunkaula katsottu olevan täysin auki. Omien muistikuvieni mukaan noin 03:20 kroppa oli ponnistanut jo useamman supistuksen ajan, makoilin kyljelläni sängyllä. Siihen asentoon olin jäänyt epiduraalin lisäämisen jälkeen, kun kääntymällä pyrittiin tasaamaan sen vaikutus joka puolelle. Koko keskivartalo varmaan veti kaarelle, kun keho ihan itse teki duunia. Kyselin, että jokos saisi ponnistaa ja sain luvan "alkaa ponnistella kokeilemalla" tai jotain sinnepäin. Jälkikäteen ajatellen huvittavaa, että tuossa jossain vaiheessa kätilöopiskelija laittoi paikkoja valmiiksi, nosteli instrumentteja pöydälle jne ja mä kyselin imukuppisynnytyksestä, että jos siihen joudutaan, niin mitä sitten tapahtuu. Vähänpä tiesin miten homma tulisi menemään...

Ponnistaminen oli ehdottomasti kaikkein hienoin ja ikimuistoisin vaihe synnytyksessä. Epiduraali puudutti supistuskivut ja varmaan sitä paikkojen venymistäkin, mutta tunsin silti aivan selvästi miten homma eteni. Pään edetessä synnytyskanavassa tunsin kyllä kirpaisuja ja nirhaisuja, mutta ei tosiaan tullut mieleen jotenkin varoa ettei paikat hajoaisi. Keho teki ihan itsestään työtä, eikä todellakaan ollut vaikeaa ponnistaa lisää siihen itse. Olin siis ihan rennosti kyljelläni ja vähän "harjoittelin" - just joo. Muutaman ponnistuksen jälkeen alkoi ärsyttää kun niin selvästi tunsin miten supistuksen lakattua vauva ikään kuin imeytyi takaisin. Niinpä pusersin sitten vielä vähän kovempaa ja mielestäni sanoin jo muutaman kerran, että tää kyllä tulee täältä jo pian. Ihan muutamalla ponnistuksella homma eteni tosi paljon, eikä sitä takaisin imeytymistä enää tapahtunut. Olin itsekin vähän epäuskoinen, mutta mielestäni tunsin että nyt ollaan jo lähellä. Noh, vauvalta syntyi sitten päälaki kalsareihin ennen kuin kätilöt uskoivat että tulossa on jo.

Siinä kohtaa menikin eniten aikaa, kun piti saada kalsarit pois - ne leikattiin saksilla - ja käännyin enempi kyljelleni, niin että toista jalkaa nostettiin, jotta välilihaa voidaan tukea. Sitten kun sain jatkaa, kesti tovin ennen kuin taas löysin homman suunnan. Muutamaa ähisevää ponnistusta myöhemmin tyyppi oli maailmassa. Papereissa lukee ponnistusvaiheen kestäneen 12 minuuttia. Lapsi oli kuitenkin noin 4,3 kiloinen ja mä selvisin muutamalla tikillä. Kiitos vaan hyville suvun geeneille :) Kätilökin jotain totesi, että sulla on kyllä tosi hyvin tätä kanavaa täällä.

04-

Ikuisuuden kestäneen käynnistelyn jälkeen loppu meni niin rytinällä, että olin ihan pihalla. Meni monta tuntia sellaisessa "jokosenytuli"-fiiliksessä. Lastenhoitaja kun tuli huoneeseen ja onnitteli, mä olin ihan että "mistä". Lapsi alkoi heti itkeä, oli kiva kuulla että hengitti, koska napanuora oli niin lyhyt ettei häntä voitu nostaa rinnalle. Kohta hänet kuitenkin pujautettiin mun paidan alle, ja siitä alkaakin sitten ihan toinen tarina.

Vielä yleistä pohdintaa

Jälkeenpäin ajateltuna moni asia on kovasti tuon kätilöopiskelijan ansiota; hän oli paljon paikalla, puhui tyynnyttävästi ja rauhallisesti, otti toiveet huomioon, kuunteli ja KEHUI. Kyllä sitä tosi herkkänä on tuossa synnyttäessä, ei voi muuta sanoa. Mieletön merkitys sillä, että kätilö antaa positiivista palautetta ja valaa uskoa synnyttäjään. Pohdin kovasti, olivatko avautumisvaiheen kipuni vain niin lieviä että ne oli helppo kestää, vai pärjäsinkö niin loistavasti koska olin etukäteen ottanut asioista selvää ja tiesin mitä kaikkea voi yrittää. Ehkä kaikkein suurin yllätys oli synnytyslaulu, jota käytin melkein alusta loppuun asti; osin omalla sovellutuksella mutta kuitenkin perustaen äitiysjoogassa tehtyihin harjoituksiin. Äitiysjoogasta oli myös se etu, että siellä oli monenlaisissa liikkeissä itse tullut pohdittua, olisiko niissä hyvä olla supistusten aikana ja oli jäänyt sellainen olo että liikkumalla voi etsiä helpotusta kipuihin. Äitiysjooga myös antoi minulle itseluottamusta, voin, uskallan ja saan synnyttää itse, en ole mikään objekti.

Sain upean synnytyskokemuksen, jota toivoinkin. Kiitän siitä ennen kaikkea itseäni, jos olisin vain kävellyt ovesta sisään asenteella "kyllä ne sitten neuvoo", olisin jäänyt paitsi varmaan melkein kaikesta. Tai ainakin minulta puuttuisi juuri se kokemus jota etukäteen eniten toivoin - että MINÄ olen se joka synnyttää. Itse minä pyysin kaurapussia, lievitystä, patjaa jolla maoilla, säkkituolia, jumppapalloa, suihkua ja ammetta. Ei niitä minulle mitään tarjottu. Etukäteen lukemiseni ansiosta tiesin, että näitä voi kokeilla. Yllätyksenä tuli, miten suuri merkitys puolisolla tukihenkilönä oli. Läsnäolo ja kädestäpitely olivat soi rauhoittavia. Synnytys ei pelkästään ollut minulle mieletön kokemus, vaan se myös sai minut arvostamaan miestäni jos mahdollista vielä enemmän. Tiiminä me yhdessä siellä toimittiin.